Sotalapset

Ei ole tarkkaa lukua mutta noin 80000 tuhatta lasta saivat lappu kaulaan ja otsaan näkymätön leima SOTALAPSI ja siinä se pysyy koko iän. Näin takapeilissä se on kuin jättiläinen sosiaalinen kokeilu jossa kaikki ovat tutkimusten koehenkilöt koko elämän.

Viralliset tosiasiat | Päiväkäsky | Olemme tutkimuksten kohde | Armolapset | Suhteellinen totuus | Sotalapsemme Tanskassa | Ei toista kertaa | Tahtoni piti katkaista | Kotiin |emä |

Me tutkimuksen kohteet olemme kaikki kokeneet se pieni lapsi sisässämme joka kysyy ja kysyy "Miksi äiti pani minut tähän matkaan?"

Monessa meistä jotka vielä elävät tulee itku silmiin ja on vaikea puhua jos joku kysyy tästä.

Eihän se auttanut että noin 80 % tuli takaisin ennen 1948 ja vähitellen sopeutui tavalliseen elämään Suomessa. Ne jotka jäivät Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan olivat jo lapsena kääntänyt se kysymys uuteen kieleen. Sen lisäksi monet saivat vastata kun toiset ihmiset kysyivät äidistä ja se piti kysymys elossa. Syvät kysymykset ei pyyhitä pois sielusta noin vaan.

Me jotka olisi voinut kysyä äidiltä emme halunneet. Olimme melkein kaikki niin vanhoja muutossa että tiesimme tarkalleen että äitimme rakasti meitä. Ymmärrämme kysymättä ett äidillä oli vaikeuksia, mutta kysymyksiä ei voi estää jos ne ovat asiallisia. Meillä on kaikki se käsitys että oikea äiti ei jätä lapsensa. Tämänkaltainen kysymys kaipaa tarkka vastaus.

Kyllähän meille sanottiin että kohta pääsemme takaisin äidille, mutta milloin se kohta on pienelle lapselle on ehkä kymmenen minuutin päästä tai huomenna … ja sitten kun vuodet menevät viisi, seitsemän tai yksitoista. Eri äidillä oli eri tapa hiljentää vastalauseet ja peittää omatuntonsa. Semmoiset ovat ihmisten tavat. Lasten tavat ovat että ne helposti kantavat aikuisten vaikeudet ja ne ottavat kaikki itselleen ja kysymykset kuivuvat suuhun. Itse asiassa meitä petkutettiin tähän keittoon ja meitä kohdeltiin kuin köysikarjaa.

Meille annettiin raskas taakka ja vastuu että meidän piti jo pienenä ymmärtää äidin vaikeudet, sodan luonne ja että meidän piti olla kiitollisia sen lisäksi. Tämä vastuu vain jatkui sodan jälkeen kun meidän piti olla kysymättä mitään ja ymmärtää että niin vain tapahtuu sodassa.

Se on myöskin ollut selvä asia ettei meidän pitäisi pistää koko touhu kysymyksenalaiseksi. Ne ihmiset jotka auttoivat meitä ja jotkut haltijat sekä vanhempiemme voisi loukkaantua jos me olimme eri mieltä siitä että kaikki oli vaan onnellista aikaa ja meille hyväksi. Suoraan sanoen meitä on kohdeltu myöskin aikuisena kun se pieni lapsi joka sai lappu kaulaan ja pikkuinen matkalaukku käteen …

Se on aivan lian helppo pistää syyn äitien niskoille. Enimmäkseen he olivat yksinäisiä sotaleskiä tai naimattomia naisia joille sota tuli yllätyksenä. He olivat myöskin työläisiä ja piti tehdä työnsä ja silloin lapsi oli taakka. Valtio ja viranomaiset painotti heitä jättää lapsensa valtion huoltoon ja käytti suuri kenraali Mannerheim nimi. Hän ajatteli että kyllä Suomen heimo säilyy jos on nuoria poikia jotka voivat vallata takaisin Suomen maa.

Ilmeisesti se oli helpompi ja halvempi ratkaisu kun siirrettiin lapset kuin että olisi kuljettanut ruokaa rajaseuduille tai hajanaisille paikoille maaseudulla. Se on vaan se että me lapset olimme huonoja laskussa koska monet meistä eivät käyneet koulua vielä. Niin emme silloin ymmärtänyt kenraalin strategia ja mieleemme jäi oma halu pysyä tunnetussa ympäristössä. Vaistomainen tunne on paljon voimakkaampi kuin Helsinkiläiskenraalin sanat.

Ehkä oli kiire ja kiire on myös hyvä painostuskeino, niin ettei äidit kerkisi ajatella. Minulle sen suuruiset päätökset yleensä kaipa kuukausia miettimisaikaa. Äitini oli tehtaalla töissä ja kotona mökissä oli mummo, vauvasisko ja minä ei ollut paljon aikaa miettiä ja Karjalassa oli vähän ruokaa. Lääkärit ovat kertoneet ett minulla on pienet arvet keuhkotaudin jäljiltä enkä ole yksin siinä sotalapsista.

Elämän aikana monet ovat arvostellut äitiä ja olen välittömästi puolustanut häntä. Uskon että me kaikki tekee sen koska vaikka emme tiedä paljon mitään käsitämme että varmaan on ollut joku painava syy hänen ratkaisuihin. Se on luonnollista viisivuotiaalle ja myöskin kuusikymmenvuotiaalle.

Vuosien mittaan äiti unohti minut. Ehkä arvasin sen kun käytin muistin äitinä koska kasvatusvanhemmat eivät olleet senlaatuisia että heitä olisi voinut käyttää sijaisena. Pikkusiskoni Laila katosi harvoista kirjeistä … paljon myöhemmin sain tietää että äitini todennäköisesti antoi häntä sisäjärvilaivurille evakkona.

Sain yksin pohtia näitä kysymyksiä vuosikaupalla. Useimmat lapset tulivat kotiin viimeistään -48 tai sitten se selvisi että he jäivät kasvattivanhempien ottolapsena. Minä tulin kotiin vasta -52 eikä äitini enää halunnut ottaa minua vastaan.

Eihän äitini voinut käsittää se virallinen koneisto kaiken takana ja hänen yhteys rajoittui paikkakunnan sosiaalisihteerin kansa. Minulle ei kerrottu mitään enpähän viisivuotiaana olisi käsittänytkään ja eihän mielipidettä kysyttykään heti kun minulla ei enää ollut puolustava huoltaja.

Oikeastaan en tiedä paljon mitään äidin oloista eikä kaikkiin lähteisiin voi luottaa. Tämä pätee varsinkin silloin kun haetaan mahdollisia syyllisiä päätösten takana. Pohjoismainen tapa tuomioissa on että ellei ole todistetta täytyy vapauttaa, mutta valtio ja muut maksoivat liput niin että kyllä siinä on syyllisiä.

Tässä lyhyessä tarkastelussa sekoitan omat kokemukset ja mitä muut ovat kertoneet yrittäen antaa kokonaiskuvan asiasta. Mutta ensin vähän tosiseikkoja historiasta.

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Viralliset tosiasiat

Lasten evakkoliikenne alkoi melkein heti talvisodan puhkeamisen jälkeen. Ruotsiin lähetettiin lapsia kesälapsijärjestöjen ja yksityisten kautta ja monet heistä ehtivät tulla takaisin sen sodan jälkeen ja alkoivat koulua.

Ruotsi ei halunnut liialti osallistua tähän lyhyeen sotaan tämä ilmenee kirjeestä 27 lokakuuta -39. Tuntuu siltä ettei viranomaiset kerineet ajatella kun koko sota kesti vain kolme ja puolta kuukautta. Kun Risto Ryti pyysi 20000 sotilasta 1 helmikuuta -40 Per Albin vastasi ettei hän voinut suostua muuta kuin että 4000 lisättiin vapaehtoisten joukkoon joka silloin laski 8000. Sitten 13 maaliskuuta sota oli ohi.

Suomalaisten urhea taistelu suurvaltion kanssa oli kaikkialla maailmassa ja jopa Pohjolassa herännyt ihailua ja muokannut maata ja auttavaisuutta. Tärkeä tekijä Ruotsissa oli kruununprinssin puhe 23.3.1940. Siinä hän osoittaa ett kyllä Ruotsi on ottanut itselleen mitä kaikki sota ja rauhanteko maksoi. Hän kehottaa myös ruotsalaiset kiirehtiä apuun ja Suomen avun toimikunta on perustettu. Lisään siihen viimeinen osa hänen puheestaan.

"Ja vielä kerran: kaikki mukaan yhteiseen tavoitteeseen! Uutta voimakasta otetta tarvitaan! Kukaan ei saa jättää pulaan! Suomesta kuuluu näinä päivinä vuorenvarma sana: "me tulemme rakentamaan maamme uudelleen". Ja Itämeren tältä puolelta haluamme yksimielisesti vastata: "Tulemme auttamaan teitä niin pitkälti kuin voimme".

Hitlerin Operaatio Barbarossa alkoi 21 kesäkuuta 1941 ja jo ennen sitä Saksa oli siirtänyt joukkoja Pohjois-Suomeen. Suomi liittyi Saksan viereen 25 päivä sen jälkeen kuin Venäjä oli alkanut taisteluja.

……………………………………………………………………..

Päämaja heinäkuussa 1941 (9 päivä)

Ylipäällikön päiväkäsky

N:o 3

Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-karjala olisivat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä luottaen sen urhollisiin miehiin ja Suomen uhrautuvaisiin naisiin.

Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta.

Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urholliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen.

Sotilaat! Se kamara jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren onnellisen tulevaisuuden.

Mannerheim

……………………………………………………………………….

Kyllähän se on melkein kun kunninkaan sanat ja mestari siihen aikaan oli Hitler puheissaan. Muistan että sen ajan viralliset puheet lensivät korkealla. Tähän tulee mieleen että hän vaan puhuu talonpoikaisarmeijasta ja vapaussodan voittajista. Kaksi kolmas osa sotalapsista tulivat punnertavilta kodeista ehkä se on syy siihen ettei se ollut/on väliä heidän kohtalosta.

Vapaussodan jäljet oli ihmisten mielessä vielä -52 kun tulin takaisin ja maaseudulla monet pitivät eron valkoisten ja punaisten väleillä. Kenraali oli 74 vuotta tänä kesänä -41 ja äitini oli 34 ja tietenkin hän oli uhrautuva karjalainen nainen. Mutta en tiedä oliko hän valkoinen vai punainen.

Elokuun 22 päivänä 1941 sotatoimet alkoivat ja Suur-Suomea piti luoda. Eduskunta myönsi rahat syyskuun 3 päivä ja K.A.Fagerholm perusti sosiaaliministeriön lastensiirtokomitea, jonka yhteistyökumppanina Ruotsissa toimi Hjälpkommittén för Finlands Barn. Lapsia lähetettiin 1946 asti ja toiminta jatkoi 1948 saakka kun kaikki kotiin tulivat oli kotona sillä 15000 jäi Ruotsiin.

Minä kuuluu Tanskan lähetettyjen lasten joukkoon. Tietoni mukaan tämä toiminta oli lähinnä yksityistoiminta vaikka sillä oli hieno nimi: Mannerheim-liiton Tanskan Sotalasten Valiokunta. Siihen aikaan kaikki piti tapahtua kenraalin nimessä aivan niin kun monet kuninkaalliset laitokset muissa pohjoismaissa.

Suomessa vastalauseet toimintaa vastaan olivat heräämässä ja vuonna 1942 Sensuuri kielsi kaikki keskustelu asiasta. Oikeastaan se sensuuri on toiminut tähän päivään asti. Suomalaiset ovat tottuneet sensuurin 1200-luvulta tähän asti. Se toimii aivan itsestään.

Niin kauan kun Hitlerillä oli menestystä muut Pohjoismaat olivat tavallaan Hitlerin mukaan Venäjää ja kommunismia vastaan. Varsinkin Ruotsi näki Suomen urhea taistelu kuin oman rajan puolustamista ja onhan olemassa vanhat siteet 700 vuoden takaa. Monessa oli aito veljeyden tunne kunne he kaikkein tavoin auttoivat Suomea.

Ne jotka tulivat vapaaehtoisena Suomea puolustamaan antoivat tietenkin niin paljon kuin ihminen voi antaa. Ruotsin avun suuruus sodan aikana oli tämän päivän rahassa kymmeniä miljardeja ja samoin Tanska ja Norja antoivat apua eikä kaikki voi kunnolla arvioida.

Lasten siirtovyöry tapahtui seuraavana vuonna 1942 jolloin noin 20000 sai lappu kaulaansa. Toinen vyöry oli -44 jolloin 30000 lähtivät retkelle. Näköjään ei ole tarkkoja lukuja mutta noin 60000 oli Ruotsissa -45 ja tanskassa 7000 ja Norjassa ehkä 3000. Sen lisäksi liene 15000 siirretty yksityisten toimesta ja sodan jälkeen -46 asti siirrettiin noin 5000.

Kokonaisluku 70000 ei ole tarkka mutta useimmiten mainittu. Jotkut lähteet mainitsee 80000 miten he ny laskevat. Kaikki tietolähteet yleensä unohda kokonaan ett touhu kosketti sekä vanhemmat että kasvatusvanhemmat niin ett pitää tässä yhteydessä mainita noin viisikertainen luku eli 350000 vaikka siihen sitten kuuluu eteläkarjalaiset jotka saivat kaksinkertainen taakka. Sotalapsia sieltä oli noin 10000.

Lukumäärä on suuren piirtein minun 1937 ikäluokan suuruinen eli joka viides sotavuosien lapsi. Voimme vertailla ne aikuisten lukuihin joita yleensä mainitaan kun sodasta tulee puhe. Sodan uhrit olivat yhteensä 270000 kuolleina, sotavammaisena ja kadottuna. Miehekkäiden miesten maassa ei tietenkään mainita sielulliset vammat. Me 80000 lasta ei mainita eikä ollenkaan ajatella että ehkei se ollut henkeä virkistävä kohtalo saada lappu kaulaan ja leima otsaan SOTALAPSI. Miehekkäiden maassa ei kukaan saa mainita vammoja.

Koska Karjala on taistelun omena meidän täytyy muistaa ett 400000 karjalaista koki samanlainen kohtalo kun meikäläiset. Entinen vaimoni oli Karjalan kannakselta ja hänen mukaan se oli vaikea olla muukalainen omassa maassa Etelä-Suomessa. Hän oli kokenut evakkoa ja hänen kokemuksensa oli melkein samanlaiset monelta osiin kuin minun.

Olen ollut poissa Suomesta kuudenkymen luvun puoliväliltä asti mutta olen seurannut Pohjois-Karjalan kohtaloa varsinkin sen jälkeen kun televisio tuli. Sattumalta on ollut aika monta ohjelmaa Karjalasta. Olen jopa nähnyt äidin veli ruudussa. Täyty todeta että kyllä Karjala on kaukana Helsingistä ja herrat helposti unohtavat Karjalaa nykyäänkin.

Mannerheimin lupaus karjalaisille oli arvoton. Me karjalaiset voimme ylpeillä ainakin tämän sukupolven aikana koska varsinkin eteläkarjalaiset ovat antaneet kulttuuriperintönsä Suomelle. Pohjois-Karjala antoi Kalevala ja se ei ole kauempana kuin että isoisäni oli oppaana kun helsinkiläiset herrat keräsivät vanhoja lauluja Kalevalan mailta.

Uki oli viimeinen suuri karhunkaataja ja 63 otson kuonoa tuli naulattu seinälle. On suuri kulttuurihyppy hänen ja minun välillä kun maailma on pienentynyt ja Mesikämmen on harva vieras rintamailla. Pienenä olin joskus karhuajolla leikissäni, mutta en enää ajaisi karhua eikä muuta eläintä koska olen itse tuntenut miten se on olla ajon kohteena.

Mannerheim halusi pelastaa Karjalan heimo. Mutta oikeastaan hän kuuluu edelliselle vuosisadalle vaikka Pohjolassa ja Euroopassa oli paljon ihmisiä jotka halusivat pitää rotunsa puhtaana. Tänään tiedämme että jos haluamme pitää maailma ja luonto elävänä ensimmäinen askel on että ihmiskunta pysyy sovussa.

Minä narrasi kenraalia kun hän ajatteli että Suomen heimo säilyisi kun meitä lähetettiin ulkomaille. Eihän ylipäällikkö arvannut että olen puoleksi venäläinen, niin kuin on tapana kaikkialla rajamailla että nuoret kosiskellevat yli rajojen. Monessa paikassa venäläiset ja kommunistit panttiin leiriin sodan aikana. Eihän se aivan keskitysleiriä ollut mutta melkein. Olisikohan kenraali pannut minutkin leiriin jos olisi tiennyt? … Ja minä opin laulamaan "vi er röde vi er hvide" elikkä Tanskan punavalkoiset värit ovat sovussa.

Mutta sodassa kaikki normaalit tavat häipyy ja vanha oikeus jää saappaitten alle.

Tämän lyhyen tutkielman tietolähde on monessa kohdissa ollut

Jan Linder Andra världskriget och Sverige (Ruotsin historia tässä mielessä)

Annu (Edvardsen) Liikkanen: Lappu kaulassa (sotalapset). : 70 000 suomalaista sotalasta 1939-1946. Inter Terras, 1995. Ensimmäinen painos 1977.

Voi ostaa täältä Invandrarförlaget, Katrinedalsgatan 43, 504 51 Borås. Hinta: 50 kr (inkl. porto?). Postgiro 85 16 07-2.

Loput on omat kokemukset elämäni aikana ja viime aikana olen löytänyt paljon Internetillä.

Immigrantininstituutilla on laaja kirjaluettelo käsittäen Pohjolassa julkaistuja kirjoja aiheesta

http://www.immi.se/biblio/krigsbarn.htm

Anneli Niittuinperä on alkanut tutkiskella varsinkin Lappeenrantalaisten sotalapsien kokemuksia. Siinä on osasto jossa on yleisiä tietoja myöskin http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/niittuinpera.htm

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Olemme tutkimusten kohde

Ehkä se oli uteliaisuus joka veti kun vuosina -53, -54 usein kävin erään kyläsuutarin luona. Hänen oikea jalkansa jäi sotakentälle ja minä halusin tietää mitä oikea sota oli. Tanskassa olin vain nähnyt välähdykset siitä kun Gestapo ja sotilaat vilahtelivat ohitse miehitysvallan aikana. Omat kokemukset evakosta talvisodan aikana ja Joensuusta ennen kevät -42 muistoni olin pannut lukkojen taakse.

Suutari oli niin kuin moni sotavammainen oppinut käsityön joka voisi antaa hänelle vähän tuloja. Hän oli saanut pieni metsäpalsta lähellä tietä ja se oli antanut puuta mökin rakentamiseksi. Puiden juuret olivat raivattu isoon kasaan ja perunamaa oli saatu. Juuret riittivät jokseenkin polttopuihin ja silloin -54 oli vielä kasa jäljellä. Pojilla (14 vanhat) eli kaksosilla oli työtä koulun jälkeen kun he yrittävät saada siitä sopivia palasia.

Yhdessä me tehtiin molskista minulle lyhyet kesähousut. Kävin kaupungissa joka viikko ja silloin tällöin sain tehtäväkseen ostaa hänelle pullo viina. En kehtaanut juoda hänen viinansa ja maksoin oman osan jos minä join ollakseen seurana. Hän ei kestänyt paljon ja monasti hän nukahti pian. Usein hän liikkui ja vinkui unessaan ja hänellä oli painajaisunia. Ehkä ne syntyi kun puhuimme sodasta, mutta hänen vaimonsa kertoi että ne olivat joka päivän vaivoja.

Me kantamme kaikki historiamme mukanaan. Siitä ei pääse eroon ja pahat tapahtumat tulevat esille silloin kuin olemme suojattomat tai uunissa. Minulla sodan lentokoneet tekivät sen että vielä 15 vuotiaana menin suojaan vaistomaisesti. Vaimollani oli pahoja muistoja evakosta. Hän ei halunnut kertoa niistä.

Minulla se tepsii kun saan muistot valoon tai mieleen niin yritän ymmärtää tapahtumaa tai ihmisiä. Silloin se valkenee ja muistot ei enää ole painajaisia. Me ihmiset ovat niin erilaisia, mutta olen aivan varma että jos ajatukset kiertää yhden asian ympärillä pitemmän ajan siitä tule painajainen.

Minä olen pysynyt tapahtumien yläpuolella koska opin varhain että asiat pitää selvitä päivä päivältä jos mahdollista. Jos ei ymmärrä joku seikka ymmärtämys on löydettävä. Sen takia luin paljon pienenä ja nuorena myös paljon psykologia vaikkei siinä ollut niin paljon todellista ihmistuntemusta siinä silloin.

Mutta omien havaintojen lisäksi se auttoi minut katsoa läpi ihmisten touhua. Se on aivan luonnollista että minun kokemus on tehnyt minusta hieman varautuvainen aikuisia kohti. Lapset ja vanhat ihmiset ovat minulle suorat ystävät. Lapset näkevät lapsi minussa ja vanhat näkevät minun tanskalainen mummo joka teki minusta vanha ja antoi minulle viisautensa.

Nykyään pienet lapset saavat elää satujen ja TV-ohjelmien maailmassa. Heidän maailmansa ovat Jättiläiset eli aikuiset ihmiset. Saduista ja TV:stä he oppivat että kyllä on pahoja olentoja ja väkivaltaa, mutta Jättiläiset heidän ympärillä ovat enimmäkseen lämpöisiä ja heidän sylissä on mukava olla.

Oletko koskaan kokeilut miltä maailma näyttää kun silmät ovat noin 60 senttimetrin korkeudella. Maailma on paljon isompi.

Pienet lapset leikkivät miten on olla Jättiläinen. Pitkät korvat ja silmät näkee ja sitten pitää kokeilla. Monet lapset pistetään laatikkoon pois Jättiläisten näkyviltä koska nuo pienet otukset satujen maailta ovat usein tiellä … niin laatikolla on hieno nimi Lastenkoti tai nimeä lainattu saduista. Vasta koulussa he oikein oppivat miten pitää olla kun toiset Jättiläiset käskevät. Lyhyesti sanoen kyllä ajatus on hyvä silloin kun Jättiläiset haluavat ett nuo pienet otukset hitaasti sovelletaan Jättiläisten maailman. Se kestää 14 - 20 vuotta nykyään.

Meistä sotalapsista tuli aikuisia ja vastuullisia siltä hetkeltä kun astuimme vieraaseen kasvatuskotiin. Ymmärtämättä kieltä olimme vastuullisia itsestämme. Kyllähän useammat saivat uusi syli ja lempeyttä, mutta maailma on isompi kuin olinpaikka. Varsin pian opimme ettei kaikki ihmiset (Jättiläiset) ovat ystävällisiä. Se on maailman luonne. Se oli niin silloin ja se on niin tänäänkin.

Aina on joukossa ihminen joka kernaasti hakkaa alaspäin ja jopa yrittää pelleillä ja narrata se pieni otus joka ei ymmärrä koska hän ei vielä osa kielen kunnolla. Ympäristöllä on myös käsitys ett se otus saa olla kiitollinen kun nyt hyvät ihmiset auttavat … ja heillä on kiire opettaa että on olemassa myös ilkeitä ihmisiä tässä maassa … ihmisten ajatukset ovat usein kierot.

Siihen aikaan ihminen tuli täys-ikäiseksi kun täytti 21. Tämä merkitsee että vanhemmilla, tai holhoojalla ja valtiolla oli vastuu kaikissa asioissa ja koko ajan. Nykyään se on globaalinen lasten oikeus koska eli se on YK:n kansainvälinen sopimus, vaikka myöskin mainio Ruotsi sen unohtaa kun sopii nykyään. Sellaiset sopimukset ovat tehottomia ellei valtiot noudattavat lupaukset.

Meidän täytyy kysyä oliko meillä oikeastaan virallista holhooja. Meitä jätettiin passin kanssa vieraaksi vieraalla maassa ilman holhooja. Kaikki toimii hyvin niin kauan kun lapsi kohdattaan hyvänä vieraana, mutta lapsi on aivan yksin jos kasvatusperhe on huono. Lapsella ei ole tietoa oikeuksistaan alle 10 - 14 vuoden iässä. Nykyään se on vähän parempi muttei siihen aikaan.

Sensuuri tapahtui aikuisten ehdoilla ja päättävät ihmiset pelkäsivät että siitä tulisi väheksytyn rakastajattaren vastalause Ruotsista ellei tarjottu apu otettaisi vastaan ilman pohtimista olisiko se hyvä vai ei. Lapset olivat näkymättömiä niin kuten aina. Pohjoismaalaisessa oikeudentajussa on normaalisesti käsite "kolmas mies", joka tarkoittaa että viattoman osapuolen oikeutta täytyy aina puolustaa, mutta sota-aika aina polkaisee oikeus saveen.

Minä olen aivan varma että ruotsalaiset jos olivat saatu ymmärtämään asia kaikki olisivat olleet mukana paremman ratkaisun saamiseksi. Näillä avuliailla ihmisillä oli halu auttaa eikä vahingoittaa. Se on luonnollista että yksilöt eivät voineet ennustaa kaikkia vaikutuksia, mutta sen takia meillä Pohjolassa on tapa keskustella yleisesti asioista. Nämä avuliaat ihmiset ei varmaa olisivat halunneet että sotalapset saivat sielullisia vammoja ja ettei niitä annettu tunnusta ja apua koko tämän pitkän ajan .. minä vihaan sana/nimilappu sotalapsi.

Lian moni kadotti ajatuskykynsä ja se on meidän vaikea ymmärtää. Yhtä vaikeata on ymmärtää ettei samat ihmiset oikaistaneet päätöksiään. Itse asiassa he ovat jatkaneet näiden lasten polkimista tähän päivään asti. Eihän avuliaat ihmiset olisi jatkaneet sensuuri jos olisivat tietäneet että asioiden pesu olisi auttanut sotalapsia unohtaa ja ymmärtää tapahtumia.

Yleisesti katsoen se on kysymys siitä että samankaltaista ei saisi toistua ja pitäisimme oppia tästä kokemuksesta. Meitä kiinnostaa lopputulos ja seurauksia. Sotalasten tapauksessa se on ilmeistä että monta ihmistä ovat kärsineet hätäisestä päätöksestä sodan aikana. Voimme vaatia että asia selvitetään. Muutaman päätöksentekijän suoja ei saa mennä 70000 ihmisten oikeuden eteen.

Joskus ihmettelen kuinka monta lasta on piiskattu siniseksi ja keltaiseksi hyväntahdon ja huolen merkeissä. Varsinkin siihen aikaan monet uskoivat että tieto piti lyödä lapsiin ellei he heti oppivat. Siitä voimme lukea vanhoista kulttuureista kuten Sumerin 5000 vuotta vanhoja tekstipalasia ja minun ensimmäinen opettaja käytti keppiä ja viivoitinta siihen tarkoitukseen.

Huomaamme helposti kun käytetään väkivaltaa mutta myös pehmeät sanat saattaa loukata ja jopa paljon enemmän … niin hiljaisuus ja välinpitämättömyys luo olosuhteet jossa heikommat jäävät huolimattomien ihmisten käsiin.

Nyt me 70000 sotalasta olemme historiatutkimuksen kohde ja meitä kohdellaan oikeastaan samalla tavalla kuin 50 - 60 vuotta sitten jolloin meistä tehtiin ylipäällikön strateginen varajoukko jos kenraali epäonnistui luodessaan Suur-Karjala ja Suur-Suomi. Meille annettiin tehtäväksi säilyttää suomalainen rotu. Se suuri taakka ja kivi putosi meidän niskoilta kun Suomi säilyi, mutta Karjalaa amputointiin niin että siitä ei ole muuta kuin Pohjois-Karjala jäljellä.

… vaikka nyt ajattelen joskus että siinä kenraali makaa haudassaan miekka tupen vieressä ja se on niin kuin valiojoukon velvollisuus vallata Karjala takaisin. Puhuin tästä ystävän kanssa ja hän ehdotti että teemme sen kun tulee sopiva loma ja hyvä sää.

Muutaman sukupolven jälkeen siirtolaiset ovat kyllä suomalaisia, mutta Karjala on maanosa joka jää unohdukseen verhoon taakse. Herrat Helsingissä eivät halua edes keskustella asiasta. Se on se sama sensuuri joka on toiminut enemmän kuin 700 vuotta.

Me 70000 sotalasta olemme syyttäjiä ja siinä roolissa emme välittä yksityishenkilöistä ja niiden ajatuksista siihen aikaan. Meidän kysymys on: Miksi meille annettiin tämä taakka? Oliko päätös oikein?

Jos joku nostaa miekan hän horjuttaa tasapainon ja jos hän lyö niin tasa-arvo ei enää ole. Ellei vastapuoli voi puolustaa itseään hänestä tule ala-arvoinen objekti. Meillä ei ollut puolustava asianajaja ja kyllähän aikuiset meitä pettivät.

Valtion ja herrojen menetelmä on tavallisesti että kun tulee vaikea kysymys niin se haudattaan tutkimuksiin … ja aika menee. Meidän tapauksessa olemme kohta niin vanhoja että meitä kohdellaan kuin lapsi taas.

On olemassa kymmeniä tuhansia valokuvia jotka kaikki puhuvat samaa kieltä. Olen lukenut ja tuntenut pieni osa niistä mutta en näe onnea kasvoissa. Etsin sitä koska joku on kirjoittanut että lapset piti matkaa seikkailuna … useammat kertovat että se matka ei loppui koskaan ja he tunsivat sen jo silloin. Lasten kasvot kertoo totuuden jos on halu ymmärtää ja tuntea. Siis se asia ei voida kieltää.

Toinen tulos on kun näkee että monta meistä on vaikea puhua asiasta ja kyyneleet tulevat silmiin nyt lähes 60 vuotta sen jälkeen. Emme tarvitse paljon tutkimuksia ja todisteita koska seuraus on ilmeinen.

Voimme myöskin yhdistää kertomuksia ja havaita että meitä kohdeltiin kuin 1800-luvun köyhänhoitolaisia. Eihän se ollut kaukanakaan koska noin kaksi kolmasosa lapsista tulivat työläiskodeista. Lasten vanhemmat eivät olleet Kenraalin talonpoikia jonka puolesta ja joiden avulla hän halusi luoda Suur-Suomi ja Suur-Karjala. Eihän kenraali puhunut punaisista aseveljistä joiden perheet uhrautuivat ja maksoivat raskaasti tästä seikkailusta. Osa joutui tilaan että heitä pitäisi nimetä armolapsi ja silloin siinä ei enää ole tasa-arvoisuutta.

Useammat meistä olemme kokeneet että samanikäiset koulussa yrittivät ärsyttää halveksimalla meitä ... jos haluamme muistaa ... minun kohdalla ensimmäisenä päivänä koulussa. Minut pitkä korvat kuulivat heti kun ymmärsin uuta kieltä että jotkut vieraat tädit puhuivat halveksien minusta toisessa huoneessa.

Tämä tapahtuu kaikkialla jossa on ihmisiä eri paikoilta ja jotkut haluavat että elämä on taistelu. Tietenkin suojattomat ovat ensimmäisiä kohteita. Meidän erikoisasema oli että meitä heitettiin siihen soppaan lappu kaulassa ja ilman kielitaitoa. Lapset köyhistä kodeista joutui suuressa määrin suhteellisin rikkaisiin koteihin. Varsinkin Suomen ja Tanskan välillä oli suuri rikkaus- ja kulttuuriero. Lapsi ei välitä hienoista kapineista ja siinä tilanteessa lämmin syli oli tärkein.

Suostuisiko aikuinen ihminen jos hän saisi lappu kaulaan ja pikkuinen laukku käteen ja sitten vieraaseen maahan? … ja ehtona oli että hän pitäisi olla kiitollinen ja ottaa vastaan kaikki ilman omaa tahtoa. Ei edes meidän nykyiset maahanmuuttajat ovat niin saappaan alla kun me olimme.

1960 - 2000 opetti meille että ulkomaalaiset ovat tervetulleita hyvinä aikoina ja kun on tarve saada halpa työvoimaa joka tekee likaiset ja vastenmieliset työt. Se on vanha totuus. Rooman suurvallassa eivät maahanmuuttajat saanut kansalaisuutta ellei heillä oli miljoona mukanaan. Saksankielinen sana gastarbeiter = vieras-työläinen on hyvä sana siinä. Muut maat yrittävät säilyttää pinta kiiltävänä ja uskoo että voidaan opettaa ihmiselle että kaikki on samanarvoisia. Hyvin monet ihmiset eivät halua tasa-arvoisuus koska heidän suuntansa on herrasmiehen-olo tai että edes voi olla olevinaan että hän on pikkuherra.

Suomen historia muun maan alaisena 1200-luvulta on ehkä tehnyt suomalaisista jossain mielessä rotuvihaajia enemmän kuin muissa pohjoismaissa … minua joskus kutsuttiin mongoliksi. Suomen kieli tekee sen helppo erottua ja pysyä omassa nurkassaan maailmassa. Mutta yleensä ottaen pohjoismaalaiset aistii että kaikki ovat maahanmuuttajia juurissaan.

Rajaseuduilla syntyy usein avaramielisyys. Etelä-Karjalan Viipuri oli kansainvälinen kaupunki ja yhteydet St. Petersburgiin olivat läheiset. Nyt tällä vuosisadalla kun useammat aistivat että maapallo on pieni ja pulmat suuret … niin ei ole aika lapsellisiin erimielisyyksiin eikä voida enää käydä sotaa "lebensraum - elintilan" luomiseksi ja Suur Suomi on kyllä haavekuva. Oppi sodista on että on paljon halvempi vallata maita sopimusten avulla … se on vanha bysanttilainen tyyli.

Aika silloin oli meidän verrattuna hyvin erilainen. Ennen sotaa ainakin 80 % asuivat maaseuduilla ja myöskin työläisillä oli oma pieni mökki. Esimerkiksi Joensuussa ei ollut paljon kerrostaloja, mutta Helsingin 10000 sotalasta tiesivät minkälaiset ovat työläisolot.

Herrat niin Helsingissä kuin Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa elivät paljon 30-luvuin rotuajatuksissa ja kommunistiviha oli suuri. Se ei ollut Hitlerin yksinoikeus. Rotuajattelu jatkui niin kauan kun Hitler oli voiton puolella. Ero herrojen ja työläisten välillä oli suuri ja työläislapsi oli alin. Askel korkea-luokka ja korkea-rodun välillä on hyvin lyhyt.

Suomen erikois-kysymys on haavat vapaussodalta. Minusta tuntuu että Suomi on jättänyt vapaus-sotaa analysoimatta ja pannut myös siihen sensuuri. Se että punaiset hävisivät ei merkitse ettei heillä ollut oikeita vaatimuksia siihen aikaan. Oikeassa tai väärässä ei päätellä miekan avulla. Vaikka sotaa oli ollut ja punaiset ja valkoiset olivat taistelleet rinnakkain se kysymys oli elossa vuonna -53 jolloin näin sen maaseudulla. Jotkut pienitilalliset eivät voineet olla yhdessä suurtilallisen kanssa.

En ihmettele yhtään kun se pitkän ajan päästä on tullut esille että Mannerheim ajatteli rodun säilyttämistä kun hän puhuu varajoukoistaan muissa Pohjoismaissa. Se on yhtä paljastava kun hänen päiväkäskynsä jossa Suur-Suomi väikkyy

… Kyllähän kenraalilla oli suuret ajatukset meistä 35 000 poikaa ja yhtä monta tyttöä. Meidän piti olla valmiina vallata takaisin Suomi Venäjän miljoona-armeija vastaan. Hän oli nähnyt talvisodassa että yksi suomalainen vastaa viisi Venäjän sotilasta metsässä … mutta silti kyllä hänen laskunsa tuntuu lian toiveikkaalta.

Suuri osa Eurooppaa oli ihmiskesyttäjä Hitlerin jäljittelijä. Kun kuuntelee nauhoituksia ja uutiselokuvia siltä ajalta puheet ovat yleensä kovaa läähättämistä. Mikrofonit olivat metallisia ja yläluokan tyyli oli kansanopetusta. Ihmiset saivat juoksevat tiedot radiostaan ja se väline puhuu vain yhteen aistiin ja on sen takia hyvin tehokas mieltä muokkaamisessa. Muut aistit ovat poissa.

Ruotsin Televisio ja radio harrastavat vieläkin kansanopetusta … ja siinä ilmenee tasa-arvon puute. Muista maista en tiedä kovin paljon enkä ole pannut aikaa tämän kysymyksen pohtimiseen.

 

Armolapset

Lapsen mielipidettä voidaan kysyä silloin kun lapsi pystyy nähdä ja tuntea kysymyksen laajuus. Silloin lapsi tuntee tasa-arvon kuten tapauksissa jossa lapsi jäi Ruotsiin koska oli juurtunut ja kasvatusvanhemmat todella halusi omakseen.

Noin 15000 lasta jäi Ruotsiin ja noin 500 tanskaan ja yleensä siihen ratkaisuun tultiin nopeasti kaikkien osapuolten halusta. Yli rajojen syntyi monessa tapauksessa pysyvät siteet ja kansankäynti. Se on varmaan ollut kaikille hyödyksi.

Eräs lasten tarkkailija Ruotsista Suomen viranomaiset nimitti "lapsen ryöstäjäksi" koska hän puolusti ne lapset jotka olivat juurtuneet Ruotsiin … siinähän oli ehkä mennyt jopa kuusi vuotta ja lapsi ei enää osannut suomea. Siis pakotettiin lasta oppia uuden kielin ja kohdeltiin häntä karjana. Mutta Suomen Valtio tietenkin halusi saada takaisin valiojoukkonsa, vaikka minä henkilökohtaisesti en ymmärrä että Mannerheimin Lastensuojeluliitto suojeli lapsia sillä perusteella.

Siten monet lapset pakotettiin muutamaan takaisin Suomeen ja tietenkin osittain vanhempien tahdosta. Seurauksena oli että osa niistä lapsista matkustivat edes takaisin maiden välillä. Tässäkin oli takana se suuri kulttuuri ja rikkausero. Se seikka että yli 60 % olivat työläislapsia jotka siirrettiin koteihin jossa heillä oli vara pitää lapsi lisää on suuri eroa tekevä tekijä josta ei päästetä.

Tulin takaisin Suomeen joulukuun alussa -52 ja säännöstely loppui vasta -53. Ensimmäinen majapaikkani oli sisäoppikoulussa jossa minusta piti tehdä valiofarmari, vaikkei tiedetty missä on minun suuri kartano? Tomaatit olivat huonoja ja silakkalaatikko oli usein pöydällä. Kaikista huolimatta kasvoin 10 senttimetriä ensimmäinen talvi. Olin alkanut kasvaa taas koska en ehtinyt kaikki työn vuoksi Tanskassa. Se oli talvi eikä minulla ollut kunnon vaatteet pakkaseen niin että se joulu paleltui korvat ja varpaat onnettomien olosuhteiden seurauksesta.

Lapsen mielipidettä ei voida eikä saa kysytä ellei lapsi pysty nähdä asian laajuus. Se on petkuttamista. Monet lapset narrattiin seikkailuun josta heillä ei ollut aavistusta … ja toiset pakotettiin matkaan. Silloin ei lapsi ole tasa-arvoinen ja kaikenlaiset pulmat ovat syntyneet siinä vaiheessa. Lapsella ei ole todella holhooja eikä pysty puolustaa itseään.

Meidän kulttuurissa ei yleensä osoiteta sormea kenellekään. Tavoissa on aina joku viisaus joka muinaiset sukupolvet on ottanut itselleen. Siinä "säännössä" on itsessään tasa-arvoisuus ja kansanviisaus että jos yksilöä nostetaan joukon yläpuolelle moni halua saada hänet alas. Toinen asia on että lian paljon huomiota on kuin polttolasi ja se saattaa tuhota ellei polttopisteessä on voimakas ihminen.

Se on aivan luonnollista että monet ihmiset on sitä mieltä että lapsi joka saa apua toisilta pitäisi olla kiitollinen. Yhtä luonnollista on ett siitä lapsesta tulee liallisen avuliaisuuden ja huomaamisen kohde, koska tavalliset lapset elävät omassa salaperäisessä satumaailmassa. Kateus synny helposti muissa lapsissa jos yhtä lasta huomataan koko ajan

Ei tavallisista lapsista puhuta ennen kuin joku rikkoo ikkunan tai muuten häiritsee aikuisten maailmaa. Minun pitkät korvat kertoivat jo ennen kuin osasin uuden kielen että minusta puhuttiin toisessa huoneessa. Jotkut tädit teeskentelivät ystävyyttä vaikka silmissä luki että he ihmettelivät olenko keltainen ja onko minulla puukko tupissa.

Täällä Ruotsissa puhutaan skånelaisista, norlantilaisista ja muuttolinnuista tarkoittaen muukalaisia ruukkipaikoilla. Heillä oli monasti samanlaisia sopeutumisvaikeuksia kuin sotalapsille. Ero on kieli ja heimokysymys. Se on muuttunut hyvin paljon sodan jälkeen koska ilmiö on niin tavallinen … toisaltaan aika antaa ystäviä molempiin puoliin ja rajat häipyvät … ja ulkomaalaiset maahanmuuttajat on ollut polttolasin kohteena. Tämä on taas riippuvainen suhdanteista. Tämä kuuluu ihmisten kyytäytymiseen ja muuttolintu täytyy taistella oman alueen saamiseen kaikkialla maailmassa.

Ihmisen huomio kohdistuu eroavaisuuksiin. Silloin esimerkiksi minä tulin pieni pahvinen matkalaukku kädessä. Pidin lujasti kiinni "se on minun". Se oli kuin side kotiin ja olin oppinut matkan aikana pitää huolen siitä. Lappu ei ollut enää kaulassa vaan laukussa. Tarkkailin kun uudet ihmiset katsoivat sisältöä ja kuva äidistä jolloin ilmeisesti äidin vaateet pistivät silmiin.

Eihän siihen laukkuun mahtunut paljon …housut, pari paitaa, mummon kutoma pujopaita, sukkia, aikamiehen solmio josta olin pitänyt valokuvaajalla kun passikuva tehtiin. Hän antoi sen minulle kun kuuli että olin menossa ulkomaille. Niin "Iso Mies" piti tietenkin olla hieno. Se kuva oli laukussa ja myöskin äidin kuva.

Piirsin kerran mummon pieni eläkeläismökki. "Ei mikään tupa voi olla niin pieni" sain tietää emännältä. Nyt asuin keskiluokan kartanossa jossa asuintalossa oli aatelistapoja mukaan monta huoneita eli viisi huonetta, keittiö, pesutupa, porstua ja yläkerroksessa tehtiin vierashuone jossa minä ja usein vieraileva mummon vanha uskottu palvelija asusteli.

Siihen aikaan en tietänyt paljon mitään minun oikean mummon taustalta. Itse asiassa hän oli hyvin samankaltainen kuin uusi mummo sillä hän oli ollut emäntä suvun peruskartanolla mutta oli muuttanut eläkeläisenä Joensuuhun. Se mökki riitti hänelle. Tietenkin on paljon eroa päältä katsoen ja tanskalaisissa kodeissa oli paljon ostotavaraa ja useimmiten tarpeettomia esineitä tarkoitettu esittää että tässä on vauras talo.

Tällainen kulttuuriero täytyy ajatella molempiin suuntiin koska useammat lapset muuttivat kotimaahan taas. Tässä kohdassa muistan Eeron joka oli ollut rikkaassa kodissa Ruotsissa, mutta silloin -54 oli joskus Ruotsissa joskus kotona yksinäisen äidin luona. Äiti oli karjakko keskisuurella kartanolla ja olot olivat sen mukaisia. Hänellä ei ollut kielivaikeuksia koska tämä oli Uusimaalla paikkakunnalla jossa melkein kaikki puhuvat ruotsia.

Olimme ensin vieraita, mutta vähitellen meitä rakastettiin niin kuin omat lapset … ainakin luulen että tämä oli tavallisin olotila. Minä kuulin niihin joilla ei oli se onni ja vuodet olivat pitkiä eikä mitään tapahtui … se oli varmaan pitkiä vuosia monille odottaessa ratkaisua siitä "kotiin vai eikö".

Monasti haaveilin miten se olisi olla aivan tavallinen räkäpoika. Usein vieraat ihmiset kyselivät asioita joista en ollut tietoa koska en muistanut yhtään mitään Suomesta. Sitten kun tajusin ettei äiti halunnut minut takaisin uneksin että rikas setä tulisi ja veisi minut pois ... sen jälkeen minä kiroilin itseäni uniin sen takia että kohtalo oli luonnut minulle Kullervon rooli. Ei se tilanne muuttunut kovinkaan paljon kun tulin Suomeen ja odotin että minusta tulisi täysi-ikäinen. Samoja kysymyksiä Suomessakin ja opin olla kertomatta paljon mitään ja laskin leikkiä sitä enemmän.

Onnini Tanskassa oli että minulla oli uusi mummo ja hänen kanssa oli helppo keskustella vaikkei kaikista asioista. Hänellä oli silmäsairaus ja oli poissa sen takia ja hänellä oli myöskin muita omia lapsia joiden luona hän oli silloin tällöin. Mutta minulla oli oma "neuvosto" naapuristossa eli muutama vanha ihminen ja muutama originaali joka ympäristö piti omituisena. Minä olin utelias ja tulin pian ystäväksi ja imin itselleen heidän voimansa ja rohkeutensa olla itseään eikä välitä muista ihmisistä.

Heiltä opin myös elää päivä kerrallaan ja jos mahdollista selvitä joka päivä niin että voisin ottaa uuden päivän vastaan ilman ratkaisemattomia pulmia. Useimmiten se on mahdollista mutta on kysymyksiä jotka kaipaavat paljon aikaa. Niin tilanteen mukaan nopeat jalat veivät minut neuvonantajiin ja opin myöskin että neuvoja pitää vaihtaa kun lahjoja siis lahja lahja vastaan.

Kun elää vaikeassa ympäristössä on hyvä jos on vertailukohtia niin että tiedä "missä olen" niin sanoen. On hyvä tietää että toisilla ihmisillä on vaikeuksia. Noin 13-vuotiaana opin tuntemaan koulutoveri Karl-Erik oikein ja hänellä oli todella vaikeat olot. Hänen isänsä tuli kotiin joka perjantai viinapulloineen ja jostain syystä piti akka ja lapset saada selkäsaunaa. Ehkä Karl-Erik uskalsi avata suutaan niin että hän sai enemmän kuin muut. Paha puoli oli että hänen isänsä löi häntä korville. Tuloksena oli että hän sai ikuinen pääkipu.

Jos Karl Erikin isä luuli että hän voisi lyödä älyä päähän hän epäonnistui. Hän epäonnistui myskin jos hän halusi ett Karl Erik saisi järkeä ja oikeudentajua. Kun kuulin hänestä 60-luvulla hän vietti useimmiten elämänsä vankilassa. Elämä vaatii että jaksaa olla vireillä koko ajan. Jos on jatkuva päänsärky se on mahdotonta ja silloin saattaa tulla mitä tahansa mieleen. Sellaisia isiä on olemassa meidänkin päivänä.

Näin jälkeenpäin ihmettelen miksi se vei niin kauan ennen kuin meillä oli se keskustelu jossa hän avautui. Olisin pitänyt huomata sen jolloin tavoin. Hän asui aivan koulun lähellä keskellä suuri kylä eikä naapuritkaan välittänyt.

Hilary Clinton sanoi kerran "Tarvitaan koko yhteiskunta lapsen kasvattamiseen". Saadakseen itsetuntoa lapsi tarvitsee vertailukohtia. Minun itsetuntoni oli siinä että oikea isäni oli kutsunut minua "Iso Mies" ja kohdellut sen mukaisesti. Ne sanat olivat kuin köysi sukuhongan juureen.

Jos on huonot kotiolot tai ympäristö joka ei välitä ja painaa lasta alas hän jää omien ajatuksensa vangiksi. Lapsiin aikuisten asenne on usein että lapsi on ala-arvoinen tai että sillä ei ole yhtä paljon ajattelutaitoa kuin aikuisilla. Koska lapsi aistii tämä vuosikaupalla on luonnollista että hän helposti luottaa aikuisiin … se alkaa silloin kun aikuiset vaativat että lapsi katsoo silmiin kun häntä puhuttelee ja tasapaino on poissa.

Näin syntyy helposti tilanne että lapsi peittää itsensä ja kotinsa ja siinä olevat pulmat. Enhän minäkään puhunut avonaisesti pulmistani monen kanssa. Mutta opin peittämään pulmat puhumalla jostakin muusta. Se oli vain muutama joihin oli viisasta luottaa ja se kosketti minua kovasti kun huomasin että joku oli kantanut mitä olin kertonut takaisin kasvatusvanhimmilleni.

Jokainen lapsi tarvitsee ainakin yksi tuki ja sen lisäksi tilaisuuksia jossa hän itse näkee että hän on hyvä jossakin teossa vaikkapa urheilussa. Minulla oli loppujen lopuksi paljon tukea ja ellei ihmiset antoivat otin itse. Kodissani ei minua kehuttu niin että muistaisin eikä minun koulussa edistyminen kiinnostanut heitä varsinkaan. Mutta koulussa olin huipussa ja se antoi itsetuntoa … ja se aiheutti tietenkin myös että joku samanikäinen yritti saada minut alas huipulta, mutta olin myös hyvä nyrkkien kanssa ja kova työ kotona antoi voimaa.

Meitä on 70000 ja siinä on myöskin yhtä monta kertomusta ja tuntemattoman määrä on pärjännyt hyvin. Silti meillä on muutamia yhteisiä kysymyksiä sisässämme joista ei pääse. Meillä on myöskin yhteisiä kokemuksia ja samankaltaisia muistoja sen ajan ympäristöstä. Kaikki kantavat historiansa ja jos siinä on epäselviä muistoja tai asioita ne kaivavat meissä koko iän.

Mutta on myös muistettava että monella muulla on samankaltaiset kokemukset ja sota-aika oli sama kaikille. Uudellamaalla ollessani huomasin että meidän sukupolvemme yleensä ottaen oli "pikkuvanha". Meillä oli kaikki sota-kokemuksia ja olimme joutuneet ottamaan aikuisen vastuuta monta kertaa. Olimme myöskin oppinut kärsivällisyyttä ja että pitää joskus katsoa asioita ylhäältä.

Ei vaikeita muistoja voi pyyhkiä pois, mutta voimme lieventää niitä ymmärtämällä tilannetta ja ihmisiä jotka ovat aiheuttaneet sen. Ihmisten pulmia ovat melkein kokonaan toisten ihmisten aiheuttamia ja meidän täytyy oppia ihmisten luonne jotta ymmärtäisimme. Siihen täytyy panna paljon aikaa koska emme saa mitään ilmaiseksi.

En uskoo paljon anteeksiantoon mutta jos ymmärtää ja saa tunne että on varautunut jos samanlainen tilanne tulee niin voi sen paremman ratkaista tai unohtaa. Niin syntyy varmuus sisässä ja silloin ollaan tilanteen yläpuolella koska tilanne jossa on loukkaantunut häviävä puoli hän ei tietenkään ole tasa-arvoinen.

Tasa-arvon tunne syntyy omasta halusta ja sitä täytyy jatkuvasti puolustaa. Vaara on siinä että me jäämme ilman ratkaisua ja ajatukset pyörii yhtä rataa alaspäin. Vielä pahemmin on jos fyysinen tilanne ja ilmasto on vastaan. Lääke on että meillä on paljon tietoja ja ympäristö johon vai nojautua ellei saada apua keskustelemalla. Jo se että toiset ihmiset kohtelee meitä kuten tavallisesti on tuki.

Minun oma temppuni oli "ilmapallo ja nauru" salanimenä. Piirsin renkaan yläpuolellani ja olin olevinaan että se nosti minut ylös ja useimmiten nauru syntyi siinä. Sen jälkeen etsin vitsejä tai muita hauskoja muistoja. Jos tilanne oli vakava syntyi usein viha "ei minua katkaista" ja rupesin miettimään miten tulisin yläpuolelle ja vastasi hyökkäykseen voittajana.

Kuuluuhan minä Kenraalin valiojoukkoihin ja oivalsin aikaisin että jos vastapuoli häviä vähällä hän tulee pian takaisin. Sen takia täytyy olla ennalta ehkäisevä ajatus puolustuksessa niin että vastaa hyökkäykseen armottomasti. Lievissä tapauksissa voi olla olevinaan ettei ole huomannut että toinen hyökännyt. Minulle oli vaihe jolloin näytin fakiirin kestävyyttä ja se on tietenkin ehkäisevä toiminta.

Lempeä voi olla ystäviä kohtaan ja heidän kanssa "tappelu" on vain harjoittelua kissan tavoin. Viisaus on silloin kun ymmärtää että se on mahdotonta estää lyönti joka on jo alkanut. Kokeille voiko golfisku pysäyttää kun se on menossa. Se joka halua olla lyömättä täytyy käyttää enemmän voimaa kuin se joka lyö. Se on sisäinen omahallinto mutta siihen tarvitaan myöskin fyysistä voimaa ja kokemusta.

Toinen viisaus on että "neuvottelu" on halvin tapa ratkaista erimielisyyksiä ja se on aina jäljellä tappelun jälkeen. Siinäkin voidaan puhua ennalta ehkäisevistä toiminnasta että käytettään suuta paljon ja sekoittaa siihen naurun aihetta. Se lieventää yhtäkkinen adrenaliinin nousu joka voi viedä yli rajan niin että vastapuoli päästä kätensä liikkeelle.

Elämässämme tämänkaltaista ajattelua kuuluu enimmäkseen lapsuuteen. Aikuisena sama tapahtuu näkymättä koska olemme lapsuudessa oppinut enimmät tempuista. Takapeilissä näen että monet reaktiot silloin oli vaistomaisia ja sopivat tilanteisiin niin etten voinut vastata paremmin tämän päivän kokemuksellakaan.

Kun muistelin lapsuuttani - 75 kaikki tuli kuin nauhurista päässäni. Sen takia olen pystynyt analysoimaan sekä omat että muiden sen ajan reaktiot ja teot niin että olen saanut mahdollisimman todenperäinen arviointi tapahtumista.

Jos tänään joku kysy isästä vastaan todennäköisesti "Kyllä hän oli reilu mies. Minua tunnetaan reiluna ja hyvänä miehenä niin isä ei voinut olla huonompi jos katsotaan geeneihin" … lapsena minulla oli muita vastauksia jotka tappoi sen kysymyksen. Siihen aikaan se oli lähes synti ellei oli isä tai äiti ja se oli helppo hyökkäyskysymys niin että piti aina olla vastaus valmiina … on se taistelu leivästä pienestä pitäen.

Äidistä ei kysytty niin paljon enkä minä tiennyt juuri mitään, mutta hän oli olemassa. Olin 23 ennen kuin tavasin häntä ja täti. Äidin kanssa olimme paljon hiljaa ja minulla oli paljaat jalat niin että tunsin mitä voi kysyä ja mitä ei. Monet kysymykset eivät olleet ajankohtaisia enää. … Tätini kertoi paljon suvun taustasta ja olin sitä ennen saanut viralliset tiedot perheestäni niin että hiljaisuudessa pystyin täyttämään aukot.

Äidilläni oli ollut omansa … tiesin että hän oli antanut Laila kipparille sodan aikana enkä kysynyt siitä … velini oli kuollut ja hän oli sairaana elänyt työntötuolissa … äidin uusi mies oli kuollut … annoin hänelle sen ilon että hän sai nähdä että olin pärjännyt.

Mutta katkaisin sen jälkeen nauhat koska en itse silloin ollut kokonaan asioiden yläpuolella. Tiesin että olisimme kaivannet asioita jos keskenkäynti olisi jatkanut. Hän oli kerran sanonut ettei hän halunnut minut takaisin ja niin se sai olla. Matka kahden kohteen välillä on yhtä pitkä molempiin suuntiin. Olin matkoilla Joensuuhun saanut syvän juuren Pohjois-Karjalaan. Se oli tarpeellinen koska ei ole helppo elää ilman juuria. Nyt minulla on kolme isoa Karjalaan, Tanskaan ja Dalin kallioihin niin että … tule myrsky!

Ystäväni kertoo että hänelle kieli oli suurin pulma. Hän oli ensimmäinen kerta Ruotsissa vuonna -40 mutta välirauhan aikana hän sai palata Suomen koska koulu alkoi. Hän juuri ja juuri keri oppia suomea uudelleen ja alkaa koulua kun taas takaisin Ruotsiin piti mennä. Ruotsissa hän oli tietenkin muiden jäljessä koulussa ja meni vuosi ennen kuin hän oli muiden tasolla.

Hänestä tuli kokonaan ruotsalainen mutta hänen veljensä oli toisessa paikassa Ruotsissa ja hän oli vanhempi ja pystyi osaamaan molemmat kielet rinnakkain. Niin hän sai sitten olla tulkkina kun kansankäynti perheiden välillä alkoi sodan jälkeen ja nyt kun veli on kuollut se on vaikeata.

Minäkin unohdin pian suomen kielen ja piti oppia sen joskus 17 vuotiaana. Siinä iässä fyysinen äänikoneisto on jo ruvennut käymään kankeaksi, mutta onneksi harrastelin silloin jo kolme kieltä joten kuten. Yritin ensin vuodesta -54 lähtien lukemalla oppia mutta hitaasti meni. Sen takia hain kaartipataljoonaan Helsingissä niin että oli pakko puhua ja pääsin alkuun 22 vuotiaana. Nyt se on kankea koska olen asunut Ruotsissa vuonna -68 lähitien. Mutta tässä kysymyksessä saan syytää Suomen Valtio joka ei välittänyt kenraalin valiosotilaasta. Tarkemmin sanoen en pyydä anteeksi huonosta kielistäni.

Suomessa se oli tietenkin uusi oppi kun minua ei pidetty suomalaisena vaan hurrina … ja jotkut hämmästyivät kun sitten aloin puhua tanskaa ja sanoin että olen tanskalainen piru. Elämä on aina taistelu ja usein tyhmyyttä vastaan mutta välttämätöntä jos halua edistyä. Monella karjalaisella on liukas kieli ja leppoisa mieli niin että on helppo ottaa pieni valssi jos joku halua ärsyttää. Tanskalainen kansanluonne on paljon samanlainen niin että olen käynyt hyvää koulua siinä mielessä. Minä olen niin kuin kahdesti tislattu tammilipeässä.

Sehän kuuluu kaksikielisyyteen eteenkin Helsingissä mutta myös muualla että suomenruotsalaiset ovat hurria supisuomalaisten keskuudessa. Suomenruotsalaisessa yläluokassa oli turhamainen ylpeys ja monet luulivat varmaan että maaseudulla elettiin luolissa. (Hurrit oli muinainen kanssa Anatoliassa)

En tiedä miten se on tänä päivänä, mutta meillä Ruotsissa on tukholmalainen poliitikko joka oli sitä mieltä että maaseudulla ollaan hölmöjä. Itse asiassa oli ainakin maaseudulla niin että ajattelukyky oli paljon kaupunkilaisten edessä koska oli tarve ratkaista monenlaisia pulmia.

Täytyy mainita tämä taustana puna-valko-pulman rinnalla kuuluen sen ajan asennoitumiseen koska minua ruotsinkielisiä yläluokan tätiä holhosi omalla tavallaan. Se ylemmyys heijastui minuun varsinkin kun olin itsepäinen karjalaisen karhunkaatajan jälkeläinen kärppähienoston seassa. Kyllä monet katsoivat minua ylhäältä, mutta minä itse päättää mikä nimilappu minuun panee ja se oli tietenkin "Karjalainen Mesikämmen".

Sen sijaan Uusimaan maaseudulla viihdyin suurenmoisesti eikä koskaan ollut pulmia kielestä tai kuuluvuudesta. Vain kerran jouduin tappelemaan kun iso poika tykkäsi että en sopinut seuraan. Siinä ympäristössä opin sopusointua ja suvaitsevuutta juuri siinä iässä kun maailmankatsomus vakavoituu ennen kun tule täysi-ikäiseksi.

Meitä 70000 moni auttoi ja antoi meillä kaikki mitä pystyi niissä olosuhteissa. Kaikki oli pelinapuja kenraalien pelikentällä. Vyöry oli valtava eikä sitä voinut pysäytä vaan ohjata. Aikuiset eivät pystyneet ymmärtää "pienet arvoitukselliset otukset jättiläisten jaloilla" … vaikka olisi pitänyt ymmärtää koska meissä aikuisissa se pikkuinen elää vielä … siinä se on kysymys halusta ja ajasta, mutta tänäkin päivänä lapset usein jää jättiläisten jalkojen alla.

  Suhteellinen totuus

"Et osa leikkiä" …entinen vaimoni oli sitä mieltä. Ehkä hän on oikeassa. Otin myös leikin vakavasti kuten kerran kun sanoin toverilleni etten enää halua "metsästää" eli olla olevinaan että metsästimme jänistä. Olin eläytynyt jäniksen tilaan eikä se tuntenut hyvältä.

Mutta ainakin alussa kaikkien lasten leikkeissä on halua oppia ymmärtämään jotakin. Sota-aikana leikkimme Gestapo, ilmiantaja ja vatsarintamiestä koska halusimme ymmärtää miten se on kuin ei keneenkään voi luottaa. Sitten kun RAF-koneet usein lensi meidän yli me leikkimme lentokonetta.

Niin ehkä vaimoni oli oikeassa, mutta sen sijaan olin roolipelin mestari. Alussa se oli pienen "viattoman lapsen" rooli ja siihen ainainen pieni hymy. Viattomuus suojaa lasta ja hymy sulattaa usein vastapuolta. Koska muistan tarkalleen joitakin tilanteita voin tänä päivänä päätellä että toimin vaistomaisesti aivan järjenmukaisesti vaikeissa tilanteissa. Joskus siinä oli oivallinen taka-ajatus myöskin. Uuden mummon tuella "oikeusoppineen roolista" tuli myös näyttelijän mestarikappale.

Ne jotka ovat työskennelleet käytännöllisen ihmistuntemuksen kanssa tietää että useimmilla ihmisiällä on ainakin kaksi roolia. Se joka hän haluaa esittää ja toinen on lepoasenne jolloin kasvot heijastaa sisäinen tilanne sillä hetkellä. Tämä huomaa helposti kun ottaa valokuvia että jos kohde on tietoinen heti kasvot muuttuu, niin että aito kuva saadaan ennen tai jälkeen kun kasvot ovat olleet asennossa. Aikuisten maailmassa se on aivan luonnollista koska elämä on taistelu jossain mielessä.

Hypnoosin tuntijat kertovat että ihmiset jotka haluavat osallistua eläytyy heti siihen roolin. Ei ole välttämätöntä ett pitää makaa tai ja olla silmät ummessa hypnoosin aikana, vaikka se varmaan auttaa kun menee hypnoositilaan. Hypnotisoija on vaan apuna ja johtaa henkilön ajatukset tiettyyn suuntaan ja auttaa keskittymisessä.

Etsiessä muistikuvia on samantapaista toimintaa kuin jos me yritämme hajanaisessa kuvassa nähdä jonkin hahmon tai kaavan. Siis helposti meidän jokapäiväiset mielikuvat sekoittuvat todellisuuteen. Mielemme halua vangita sekasortoa ja saada siihen merkitystä tai kiinnekohtia ja vertailee koko ajan tuttuihin ilmiöihin. Jos menemme syvään analyysissa huomaamme että vastaukset saattavat olla haavekuvia ja näemme toivekuvat varsinkin jos on toinen henkilö tai yleisö läsnä.

Olemme hyvin erilaisia ja meidän herkkyys on eriasteinen. Ajassa se vaihtele meidän fyysisen tilan mukaan ja ilmasto vaikuta meihin. Sota-aikaiset elämykset tekivät meistä herkkiä ja ne mielikuvat ovat syövytetty syvään sieluumme. Olen elämäni aikana monta kertaa todennut että tunteeni on paljon syvempi kuin muiden ihmiset. Eläydyn helposti eikä muut ihmiset ymmärrä minun reaktiot.

Olin keväällä -75 pitkällä sairaslomalla sinkkimyrkytyksen takia ja veriarvot olivat hyvin alahaalla. Sain syödä rautaa, olla luonnossa ja lepää ja se oli tarpeellista. Oli ehkä huonoin ajankohta rupea muistaa lapsuuttani ja panna se paperille mutta niin tein vaikka olin äärimäisen herkkä.

Menetelmäni oli itse-hypnoosin tapainen, siis rupesin kysyä muistoni tapahtumista lapsuudesta ja keskityin siihen. Alussa olin usein sängyssä silmät kiinni ja keskityin muistamiseen rennosti. Lopussa se tuntui niin kuin että porasin taaksepäin aivoissa. Vähitellen pystyin kävellä luonnossa sammalla kun puoleksi olin toisessa maailmassa muisteissa. Enimmät muistit oli äänimuistoja ja se oli kuin nauhuri päässäni vaikka joskus näin kuviakin … sitten illalla panin kaikki muistiin.

Ei muistia voi ohjata ja sieltä tulee mitä tulee. Joskus minulla oli kokonainen näyttämö päässäni ja kaikki puhuivat yhtaikaa. Se meni hyvin niin kauan kun se oli puhdas nauhoitus siltä ajalta. Mutta joskus äänet alkoivat elämään omaa elämää ja ehdotti mistä minun piti kirjoittaa ja jotkut yrittivät narrata minua. Luulen että monella kirjailijalla on sama kokemus että mielikuvituksen hahmot elävät omaa elämänsä.

Tällaisessa toiminnassa se on tietenkin välttämätöntä että on rehellinen itselleen ja että rekisteröi vain mitä todella on tapahtunut. Ei voi elää valheella ja on parempi että oppi nauramaan omiin tyhmyyksiin koska niitä tapahtuu silloin tällöin eikä niistä pääse muuta kuin nauramalla.

Toiset ajat olivat enimmäkseen itkua koska eläydyin sen ajan tunteisiin, mutta sekoitin siihen monta hauskaa hetkeä jotta pysyisin tasapainossa.

Kerron tämä koska se ei ole aivan helppo muistella jos on vaikeita muistoja. Eikä se paljon hyötyä on jos kertoo sen muillekaan. Olen kokenut niin paljon ja haluan vaan olla rauhassa omien tutkimusten kanssa ja oppia siitä miksi ihminen on kehittynyt tähän suuntaan. En olisi julkaissut mitään ellei olin nähnyt että toiset ehkä voi käyttää minun kokemuksia omien ajatusten vastakohtana.

Toinen ulottuvuus totuuden suhteellisuudessa on tietenkin se hiljaisuus jonka melkein kuulee viranomaisilta vuodesta 1939 lähtien kun tulee kysymykseen sotalapset. On helppo saada käsityksen että kaikki vastuunalaiset ovat olleet sitä mieltä että tämä muuttotoiminta oli oivallinen eikä vahingoittanut ketään.

Siinäkin on totuuden suhteellisuus että kaikki yrittävät peittää mitä on tapahtunut ja se tekee asia sitä enemmän kyseenalaiseksi.

Minulla ei ole koko totuus ja rajoitun seikkoihin josta tiedän seuraavassa kappaleessa.

Sotalapsemme Tanskassa

Tietenkin minun henkilökohtaiset kokemukset ovat vain peräisin minun "Tanskan seikkailusta". Mutta olin viimeinen joka palasi ja tunnen muutamia muita. Sen lisäksi sain tietoja organisaation sihteeriltä ja hän kertoi taustasta ja myöskin muiden kohtalosta. Liitän myöskin tähän lyhyt kertomus niistä 16 vuodesta jolloin olin saappaan alla kuin maaorja … katso Tahtoni piti katkaista.

Tulin takaisin Suomeen vähän ennen joulua -52 ja ennen kuin täytin 16 tammikuussa. Äitini ei halunnut/voinut ottaa minut kotiin niin jäin järjestön ja sen tätien huoltoon kunnes olin päässyt armeijasta jonkun vuoden lykkäyksellä opintojen takia. Minulla ei tietenkään ollut valintaa ja sain mukautua kohtalooni.

Järjestön sihteeri kertoi minulle paljon heidän toiminnasta vuosien mittaan kun kävin toimistossa. Siis miten kaikki alkoi kun tanskalaiset lähettivät paljon paketteja sisältäen ruokaa ym. ja sitä piti levittää. Samalla monet tanskalaiset halusivat ruotsalaisten tavoin ottaa lapsi suojaansa. Niin perustettiin Manerheimförbundets Utskott för Barn till Danmark mutta valiokunta vaan lainasi nimen eikä sillä ollut mitään yhteytä Mannerheimin Lastensuojeluliittoon sihteerin mukaan.

En tiedä mitä tapahtui ruotsalaisten pakettien suhteen mutta tanskan lähetykset myytiin tavaratalo Stockmanin kellarissa Helsingin yläluokalle mustalla pörssillä. Olin itse Suomessa saanut "tanskalainen paketti" niin tiedän että se on mumma. Kyllähän Laila ja minä olisi tarvinnut sen silloin. Joka tapauksessa se oli melkein kaikki ylijäämää ja sillä pystyi rahoittaa lastensiirto Tanskaan ja vuosien mittaan he lähettivät n 7000 lasta josta n 500 jäivät Tanskaan.

Sihteeri oli silloin yli 70. Hän oli alussa minulle hyvä tuki koska melko nopeasti syntyi kylmä sota tätien ja minun välillä kun he eivät täyttänyt lupauksiaan jotka olin saanut ennen Suomeen muutto. Hän oli ollut naimisissa ranskalaisen diplomaatin kanssa St Petersburgissa ja hän osasi viisi kieltä ja toimintaan tarvittu kirjanpitotaito. Hän oli pitänyt kortistoa meistä ja kirjoittanut kaikki tiedot korttiin.

Oikeastaan hänestä tuli kolmas mummo ja vähitellen hän vanha ihminen tarvitsi minun tuki. Vastuussa oleva täti ei ollut helppo sietää ja monta kertaa sihteeri itki minun olalla. Minulle tämä kanssakäynti oli arvokas koska tutustuin taustaan ja toimintaan ja myöskin muiden lasten kohtaloihin. Minulla oli ollut onnettomat olot ja tapahtumat eron yhteydessä oli sielullinen painajainen.

 Vaikka olin viimeinen joka tuli Suomeen en ollut ainoa joka tarvitsi huoltoa Suomessa tai Tanskassa. Ja jotkut matkustivat edes takaisin. Lyhyesti voi sanoa että sihteerin kokemusten mukaan lastensiirto ei koskaan olisi pitänyt tapahtua. Se oli onnetonta liian monelle.

Hän oli sitä mieltä että olisi pitänyt avata lasten kylä Kauniaisessa. Se oli sodan aikana diplomaattikylä eli kansainvälinen alue. Silloin lapsilla olisi ollut "suora yhteys" kotiin eivätkä olisi juurtuneet vieraaseen maahan kaikkine sielullisilla vaikeuksineen.

Lapsi tarvitse vanhempiaan mutta myöskin koko ympäristö ja sen tuki siihen asti kun on juurtunut kokonaan aikuisena. Ilman suhteita perheeseen ja ympäristöön se on hyvin vaikea jopa älykkäälle päästä eteenpäin. Ei ole varma että huipputyö on hyväksi kaikille. Onni on tärkeä tekijä maailmassa.

Ilmeisesti toiminta oli eteenkin suomenruotsalaisen yläluokan toiminta. Nyt oli enää sen johtaja jäljellä toimistossa ja toinen täti näkyi joskus silloin tällöin. Kävin kuin köyhä serkku maalta heidän kodissaan ja opin tuntemaan heitä. Molemmat olivat olleet piikoja ja nainut rikkaan perheen poikia. Heillä oli roolivaikeuksia ja kuten moni vastakääntynyt he olivat enemmän ylhäisiä kun ylhäiset. Minulla ei ollut sananvaltaa siinä seurassa ja me lapset kuuluivat alaluokkaan ellei osasimme hännystellä oikealla tavalla.

Ehkä olen monessa mielessä erikoistapaus, mutta on ilmeistä ettei heillä ollut sopivaa koulutusta olla holhoojana monelle lapselle. Tanskassa ollessani en muista heidän käyneen kuin kerran kohta sodan jälkeen ja sitten kesällä ennen kuin matkustin Suomen joulukuussa.

Silloin he lupasivat että kun tulen Suomen saan opiskella mitä haluat. Mutta siitä tuli vain "susi" ja he päättivät koko ajan minun puolesta. Sellaisesta ei tavallisesti tulle mitään muuta kuin epäonnea ja aika menee hukkaan. Kun olin toipunut muutosta ja sitä edeltävät tapahtumat rupesin tietenkin tekemään vastarinta. Mitä muuta olisin voinut tehdä jos halusin säilyttää itsekunnioituksen. Olin jo Tanskassa ollessa saanut taistella saadakseen luonnollinen itsekunnioitus ja itsevarmuus.

Myrskyinen oli matka Ariadnella kun tulin Suomeen ja olimme 12 tuntia myöhässä kun tulimme Helsinkiin keskiyöllä. Seuraavana aamuna heräsin sisäoppikoulussa ja tarkoitus oli ehkä tehdä minusta maanviljelijä vaikkei ollut kartanoa minulle tiedossa. Ensimmäinen talvi meni kielen oppimisessa ja keväällä vaadin itsepäisesti että heidän piti täyttää lupauksensa niin että piti ensin lukea ylioppilaaksi.

Sain kasvoihin melkein samanlainen nauru kuin kasvatusisä oli heittänyt minulle koska hän oli sitä mieltä ettei minulla olla päätä siihen. Muttei hän onnistunut lyömään järjen pois ja opettajani ja tulokset koulussa oli antanut minulle hyvä itsevarmuus. Nyt jälkeenpäin ymmärrän että ehkä tädit eivät ymmärtäneet tanskaa tai eivät halunneet että se tulisi lian kalliiksi jostain syistä. Sihteeri oli sitä mieltä ettei rahasta ollut kiinni.

He panivat niin paljon vastaan että ei ollut muuta kuin suostua että menisin metsäkouluun ja aloin välittömästi harjoittelua koska siihen tarvittiin pari vuotta metsäharjoittelua ennen kouluun pääsy. Mutta jo ensimmäinen syksy minun oikea ranne sanoi EI eli jo edellisellä vuonna alkanut "sairaus" toistui kun tein kovaa työtä. Olin kasvuiässä ja kolmiomainen luu rannessa oli pehmeä eikä kestänyt työtä niin että se epämuodostui niin kuin olisi se kulunut ympärillä … olen sittemmin koko elämän aikana oppinut miten ihmiset suhtautuvat kun ei näkyy ulkoa päin että on vakava vika.

Keskellä ensimmäistä lukukautta jouduin kansankorkeakouluun ja se on ehkä parras aika elämässäni. Siinä löysin itseni. Valitettavasti myös itsepäisyys kasvoi. Tanskassa monet ihmiset ja opettajat olivat kehuneet minua ja nyt tehtiin älykkyystesti jossa olin huipussa kansankorkeakoululla. Siis mielestäni pidin opiskella, mutta seuraavalla keväällä se oli sama sävy että he halusivat mahdollisimman pian päästä eroon minusta ja ehdottivat kauppakoulua eikä siinä ollut paljon varaa sanoa vastaan.

Itsepäinen minä vain ärsyttääkseen ilmoittautui toisella lukukaudella myöskin toiselle linjalle koulussa niin että tuli luetuksi kolme vuotta kahden vuoden aikana. Minulla oli ollut lykkäystä armeijaan koulun takia niin että he auttoivat minua siihen asti kun sain asunnon ja työn armeijan jälkeen. Sain heitä jopa maksamaan lukukausimaksua niin että kävin iltaoppikoulua armeijan aikana ja tuli ainakin paperit keskikoulusta koska luin kaikki luokat samanaikaisesti.

Vaikka sain paljon oppia se oli kuitenkin kuin pyttipannu eikä sopinut minun luonteeseen. Kaikki ne rahat joka se maksoi olisi voinut käyttää paljon järkevämmin ja paremmalla tuloksella. Tietenkin se antoi minulle paljon surua silloin. En oikeastaan voi olla kiitollinen heille koska he tuhosivat suora elämä ja onni.

Viimeiset vuodet he kirjoittivat kirjan "Lapsemme Tanskassa" ja sain oma kappale. Muistan että virnistelin kun he kertoivat urheasta taistelustaan mustapörssiä mainitsematta … minähän tiesin paremmin … toinen virnistely tuli kun luin tilastot ja älysin että olin vain yksi yksikkö tilastossa.

Tädit eivät halunneet että ottaisin yhteyttä äitiini, mutta halusin saada tietoja eteenkin sisko Lailan kohtalosta. Niin koulun aikana sihteeri antoivat minulle neuvoja ja antoi minulle kaikki tiedot mitä heillä oli. Sitten etsin Punaisen Ristin kautta ja myöskin sosiaalisihteerin kautta mutta Lailaa ei löydetty. Punaisen Ristin loppulause oli "Äiti antoi Laila laivurille sodan aikana ja hän on ilmeisesti kadonnut Venäjän puolelle eikä sieltä voi saada tietoja"

Sitten kun sain sopivan työpaikan pystyin työmatkan aikana vierailla äidin luona Joensuussa. Tietenkin sain kuvan ympäristöstä joka sitten myöhemmin on helpottanut että minulla on muutamia muistikuvia siltä ajalta. Vanhin muistikuva on kun jouduimme evakkoon ja muutimme mummon luokse. Muistan että majailimme navetan heinäparvella ja avasimme luukun ja tunnen karjan haju nenässäni … olin pari vuotta vanha.

Äidin sisko kertoi suvusta ja eteenkin Ukista joka oli tarumainen karhunkaataja ainakin suvun mielestä. Eräs Otso hän oli kaatanut kirvellään kun se pahus löi hiehon lähellä taloa. Äiti ei kertonut paljon ja olimme yhdessä hiljaa, mutta hän sanoi ainakin että isäni oli "semmoinen Ivan".

En tiedä mitä se merkittänyt sodan aikana Karjalassa kun olen puoleksi venäläinen. Mutta Tanskassa olisin varmasti saanut kuulla siitä, koska ne jo tietäen että tulin Suomesta tiesi että olen mongoli. Ja kasvatusäiti oli kyllä antanut mielikuvituksensa liikkua koska hän tiesi ett "omena ei putoa kaukaa puusta".

Kivut oikeassa rannessani poistui leikkauksen jälkeen -78 mutta vielä on olkapäässä jatkuva kipu koska koko käsivarsi on epämuodostunut jossain määrin. Viallisen rannen ohella olen Tanskasta perinyt suurentuneet keuhkot jotka sitten aiheuta epätasainen sydän-keuhkotoiminta ja sain ensimmäinen sydänhalvaus jo 41 vuoden iässä. Ne ovat pysyviä muistoja josta ei päästetä.

Tanskassa opin äärimäistä itsehallintoa niin pystyn tietenkin lähes unohtamaan sekä kivut ja lapsuuden vaikeudet olen kyllä pyyhkinyt pois. Enää on vain hauskat muistot "seikkailusta" … mutta en ole kiitollinen mihinkään suuntaan koska minä en ole pyytänyt tämä soppa itselleni, mutta minä sen maksaa.

Vaikka opinnosta tuli susi olen nyt 20 vuotta voinut käyttää sekä opinnot että kokemukset hyödykseen kun olen tutkinut muinaisia ideoita. Roolini on lähinnä Ilmarinen koska tutkin miten Sampo tehtiin ja kuparinen taivas oli myöskin hänen tekemä.

Minulla on oikeastaan yhteensä 9 vuotta opiskelua maataloudessa, kauppa-asioissa ja tekniikassa ja elämänkokemus on jotakin Kullervon ja Pohjolan Tyrin välillä. Tyr oppi mitä tuska on kun oikea miekkakäsi jäi väliin. Minä tiedän että kova selkäsauna kyllä antaa rajaton voima ja luja tahto epäoikeutta vastaan.

Ei toista kertaa

Norjassa esitettiin heti sodan jälkeen että "saksalais-lapset" pitäisi karkottaa Australiaan. Sivistyksen pinta on hyvin ohut. Eihän lapsi valinnut vanhemmat ja olihan puoleksi norjalainen ja lain mukaan syntynyt Norjan kansalainen.

Ehkä norjalaiset halusivat pitää rotunsa puhtaana ja vielä tänäänkin päivänä tapaamme paljon rotuvihaa Pohjolassa vaikka olemme kaikki maahan tulleita. Tänä päivänä se on pelkkä siivityksen puutetta kun jotkut ei ymmärrä ett maapallo on suljettu tila ja se on meidän vastuu pitää se käynnissä eikä tuhota maaperää ja ihmisiä.

Ruotsissa näen melkein joka kuukausi miten valtio on huolimaton viattomia lapsia kohtaan. Ei auta että Ruotsi niin kuin kaikki YK:n jäsenet ovat allekirjoittaneet kaikenlaisia sopimuksia lasten suojelemiseksi. Koska olen näissä asioissa syytäjän tuolissa minulla ei ole minkäänlaista syytä liialti valita sanoja vaan totuus pitää tulla esille.

Yksityishenkilöt saattavat saada tukea sillä hetkellä siitä että myöskin muilla on vaikeuksia. Mutta valtiolla on ylin vastuu eikä voi tehdä törkeitä päätöksiä perustellen että muut valtiot tekevät samat törkeydet. Ainoastaan kollektiivi voi pitää pahat voimat järjestyksessä. Mutta myöskin kansa ja yleisö on vastuussa joka hetkessä ja se on sen tehtävä tarkistaa että valittu hallitus suorittaa annettuja tehtäviä kunnolla. Se on kyllä tavallista että kaikki juoksevat vastuustaan, mutta se ei ole oikeuden tilanne.

Älykkyyden merkki on ettei toisteta tehdyt virkeydet ja törkeydet. Siis jokainen toiminta pitää tarkista ja tehdä rehellinen tilinpäätös. Niin ei ole tapahtunut sotalasten kohdalla ja tehdyissä tutkimuksissa on paljon valheetta ja yritetään peittää vastuulliset eikä välitetä uhreista. Minusta se on ala-arvoista olla tutkimuksen kohde ja vielä alhaisempi jos toiminta verrataan huonoon oikeuteen ja esimerkkeihin. Siis se tuntuu kun olisi se lappu kaulassa vieläkin.

Koska olen pari kymmentä vuotta kokopäivän työllä tutkinut historia ja ihmiskunnan käyttäytymistä vertailen tietenkin tämä historiallinen tapahtumasarjaa historiaan. Suurperhe pitää huolta kaikista jäsenistään siis myös orpolapset kuuluvat perheeseen. Vanhan Maailman ensimmäiset ihanteet ovat mm. "Alaston Nainen". Se joka halua ymmärtää näkee että yhteiskunnan vastuu on että hän saa vaatteet ja kaikki mitä hän tarvitsee.

Myöhemmin näemme lapsi ja joskus hän on hyvin puettu. Sekin on ositus ihmisille että lapsi pitää saada vaatteita. Pelkistä kuvista ja patsaista voidaan aina olla eri mieltä, mutta Sumerin teksteistä yli 4000 vuotta takaa löydämme selityksen. Pitää huoltaa myöskin lapsi kun äiti "nukkuu ala-maailmassa".

Sumerilaiset olivat hyvin älykkäitä ja voimme kiittää heitä sivistyksestä. Kun kaupungit syntyivät tuli uusia pulmia ja ihminen ei ollut niin näkyvä kuin pienemmissä suurperheissä. Niin hallinto piti ottaa se ylin vastuu kaikki ihmisten oikeuksista ja turvasta.

Niin Pohjolassakin meillä on ollut sama kehitys ja se menee aalloissa ett saattaa olla aikoja jolloin ihmisoikeus poljetaan kunnes hallinto huomaa pulman ja luo lakkeja tilanteen parantamiseen. Oli aika 1800-luvulla jolloin väestö kasvoi nopeasti ja moni köyhä jäi jalkojen alla. Siitä syntyi köyhäinhoitolaitokset.

Sen rinnalla meidän täytyy pistä sen aikainen yläluokka joka ei halunnut tasa-arvoisuutta. Olen jo edellä tuonut sen esille ja Suomen vapaussota oli myöskin seurauksena siitä. Mutta tämän päivän hyvinvointivaltiolla on varaa pitää kaikki tasa-arvoisena. Se on välttämätöntä koska tuottajat tarvitsevat mahdollisimman monta kuluttajaa eikä on vara pitää köyhiä. Se on puhdas taloudellinen arvio joka aina menne ihmisoikeuksien eteen.

Se ei ole oikeus jos sotalapset kohdellaan 1940-vuoden oikeuden ja käytännön mukaan. Minä olen itse selvinnyt vaikeista tilanteista enkä nytkään tarvitse apua Suomen Valtiolta. Mutta ensinäkin minun on puolustettava ettei äitiä ja läheiset eikä minä jäisi valheellisen valtiollisen propagandan uhreiksi.

Toisena haluan että viranomaiset oppivat jotakin tästä niin ettei sama kohtalo annetaan muille esimerkiksi sanoen "kyllä se on tapahtunut muuallakin". Huonosta kohtelusta tule aina jälkilaskut. Sen lisäksi yleinen ihmisarvo laske jos sallitaan että ihmisiä polkaista.

Me emme tarvitse kenraalien laskutapoja että sodassa aina mene ihmisiä hukkaan. Inhimillisyys vaati että jokaisella on arvo ja yhden ihmisen menetys on menetys kokonaisuudesta ja ihminen täytyy käyttää kaikki voimansa ja järkensä sen estämiseksi. Se on kysymys elämisen tahdosta josta ei voi tinkiä.

Jos me 70000 pitäisi oppia muualta se on lähinnä juutalais-kysymyksen sodanjälkeinen asema maailman pöydällä. En näe että meillä on yhtään hyötyä eikä tarvetta juutalaisten kokemuksista enemmän kun meillä jo on. Heitä aina huomataan mutta ei puhuta yhtään mitään siitä että yli 50 miljoonaa europolaisia menehtyi tai saivat vammoja ja sielullisia haavoja sodasta.

Jokainen ryhmä täytyy tietenkin käsitellä erikseen ja minä puhun 600000 ihmisestä jotka joutuivat pysyväisen evakkoon tai saivat kokea sen vaikutuksia. Oppi siitä pitäisi saada niin että voimme soveltaa sen nykyiseen evakkovirtaan joka joskus on joukoittain ja joskus yksittäin ja jopa lapsia joka jätetään melkein ilmaan. Minun inhimillisyys loukataan ellei kaikki kohdellaan hyvin.

Me 70000 ei tarvitse enemmän todisteita ja Annun kirjasta voimme oppia että sen ajan lastentarkkailijat näkivät saman ohesta. Eräs heistä kertoo että ne lapset jotka lähetettiin maaseudulle Lontoosta saivat enemmän sielullisia vammoja kun ne jotka kokivat blitzin. Hän oli myöskin sitä mieltä että parempi ratkaisu olisi jos olisi järjestetty leiri ja parakkeja Suomessa sotien aikana. Yhteenveto tarkkailijoiden mielestä oli "Ei tämä saa toistua"

En olisi tästä kirjoittanut ellen olisi nähnyt Ruotsin Television ohjelma Ruotsin sotalapsista tänä kesänä 2000 ja 60 vuotta tapahtumien jälkeen. Minusta jotakin puuttuu jos ihmiset minun iässä ja vanhempia itkee tai on vaikea puhua kun muistot viritään. Se on myös väärin että heidän pitää itse järjestää muistomerkit toiminnasta.

Mielestäni Suomen Valtio on pakko osoittaa meille virallinen anteeksipyyntö tyhmyydestä kun meitä kohdeltiin tällä tavalla. Paremmin myöhään kuin ei koskaan. Monet ovat jo kuolleet tai menehtyneet seurauksiin. Kohtapuolen olemme niin vanhoja että olemme lapsia uudelleen ja muistit tulevat esille taas. Se varmaan lieventäisi särkyä jos olisi anteeksipyyntö laukussa ennen kuin se aika tulee.