takaisin | Joulu 2001

Oletko katkera?

Me pohjoismaalaiset pidämme yleensä vähän välimatkaa toisiin ihmisiin … ainakin metrin verran. Menee vähän aikaa ennen kuin puhumme henkevästi. Jos olemme orpoja ei ole viisasta kertoa liikaa itsestään ennen kuin tunnemme ystävää. Lapsena tein sen kerran enkä enää sen jälkeen tehnyt sen virheen ja hyväluuloni väheni pikkuisen..

… Nyt olen täysi-ikäinen ja useimmiten olen sellainen leppoinen Rokka-mies joka arkisin pitää vähän välimatkaa maailmaan ja lentää hieman arkisten touhujen yläpuolella … sata vuoden päästä tämä kaikki on unohdettu. Tiedän että tälläkin paikkakunnalla jotkut haluavat tehdä lorun minusta … silloin on parempi että he keksivät kaiken kuin että siinä olisi hitusen totta … minun viisaus perustuu siinä mielessä meidän vanhoihin viisauksiin Eddan Korkeassa Sävelessä ... voimme aloittaa ensimmäisiltä riveistä:

Ovessa ennen kuin astut sisään

Katsohan tarkkaan, tutkiskele nuukaa

On vaikea tietää missä vihamiehet istuvat

Kaukana salin penkillä

Tämä pitkä kokoelma viisauksia on suurelta osa enemmän aforismia kun runoutta. Minulle se oli jo lapsena ihmistuntemusten ja elämänohjeiden lähde. Se on paljon lähempänä kuin mummo Raamattu ja ehdottomia käskyjä

Katkera? … niin se kysymys olen usein saanut jos olen kertonut "liikaa" itsestäni … elikkä ihmiset odottavat että olisin katkera. Ehkä heitä ei oikeastaan kiinnostaa minun kokemuksiani vaan he haluavat saa neuvoja miten elää muistojen ja vaikeuksien kanssa? Yleensä vastaan rehellisesti EI. Se koskee kaukainen osa elämästäni, siis kymmenen ja puoli vuotta tai oikeastaan kunnes täytin 21. Tässä iässä pitäisi olla seestynyt ja aikuinen

Minulla ei koskaan on ollut aikaa olla katkera. Olin hyvin vilkas lapsi ja olen jatkanut samaa tyyliä yrittäen polttaa kaikki sisäinen tuli ennen kuin se voittaa minussa. Sitä paitsi jos olisin katkera nuo jotka aiheuttivat tuskaa niin kuin "voittaisivat" … minä vihellän kun toiset pilkkaavat.

Yksi asia on että ikä tuo tuskaa keholle. Toinen asia on että sain "paha käsi" hartaaseen asti noin 15-vuotiaana Kipu yleensä saa miehen unohtamaan muita asioita ja vasta 1978 jälkeen se poistui leikkauksen jälkeen. Sen jälkeen se on vaan hieman särkyä ilmaston mukaan. Mutta sitten olen saanut jatkuvaa särkyä lonkassa ja toisessa jalassa ilmaston mukaan. Silloin tärkeintä on miten elää noiden "pikkuseikkojen" kanssa …ei auta kertoa muille vaan se on ihan oma kekseliäisyyden haaste miten unohtaa noita kehon osia vuorokauden aikana.

Voimakkaat särkylääkkeet poistaa tuskaa ja korvan huminaa vähenee merkittävästi jos pitää selkä lämpöisenä, aina saa raitista ilmaa sekä syö ja elää oikein. Opin jo lapsena että jos on vaikeuksia pitää aktiivisesti unohtaa "ajatella muuta" ja olla liikkeellä koko ajan. Ei silloin ehdi kuoppa kaivaa ja sopiva huumori on kuin ilmapallo että se nostaa mielen ylöspäin. Joskus piirrän ilmapallon pääni yläpuolella niin se nostaa. Eihän huumorikappaleet aina niin hyviä ole mutta se on alku

Minulla on aina ollut kokoelma temppuja tilanteen mukaan ja ne ovat lisääntyneet iän mukaan. Tärkeintä on olla hyvässä kunnossa, saada raitista ilmaa ja syödä oikein ... nyt kirjoitin sen toista kertaa. Lääketiede on edistynyt valtavasti vaikka ei se pysty ratkaista kaikkea. Särkylääkkeet ja pillereitä jotka hoitavat verenpaine, sydän tahti suonten venyvyys ovat tärkeimmät edellytykset että minä toimisi.

Mutta en käytä kovinkaan paljon energiaa tässä tietokoneen ääressä niin pitää saa myöskin B-vitamiinia ja kaikki muut vitamiinit sekä kalkkia. Äkkilisiä förkylningar alkaavat useimmiten että nyser ja siinä käytän mummon erikoislääkkeellä joka oli C-vitamiinipitoinen mehu. Nykyään käytän pilleriä jossa on yksi milligramma ja niitä voisi ottaa 10 mutta yleensä nysningen loppu ennen kuin kolme on otettu. Syksyllä otan antiviruksen ruisku niin suurin vaara ehkäisty. Nämä temput ovat pitänyt minua vapaana tavallisista ilmaston taudeista yli 20 vuotta nyt. Keuhko- ja sydäntautien suurin uhka on ilmasto ja siihen liittyvät uhkat.

Ruotsalaisen sotalapsikerhon jäsenlehdessä 4/2001 oli pieni runo

Onko sotalapsen olo

Että aina hakee turvallisuutta

Ettei kuulu mihinkään

Että aina on ulkopuolella

Että aina on mahdottomia rakkauksia

Ettei tyhjyyden tunne loppuu

Että aina tuntee kaksipuolisuutta

Että aina pitää olla parempi kuin muut

Ettei koskaan kelpaa

Että aina kysyy Miksi?

Tämä kaikki vaikka on aviomies, lapsia ja lasten lapsia

Anita Sjöholm

.

Ensimmäisen lukemisen jälkeen ajattelin ettei tämä koske rautamiestä … minä lennän. Tosien lukemisen jälkeen täyttyy myöntää että 7 että-lauseista on joskus elämässä ollut minulle ajankohtaisia. Se kuuluu asian laatuun ja se koskee kyllä kaikkea muitakin jotka joutuvat orvon asemaan..

Hillary Clinton sanoi kerran että tarvitaan kokonainen yhteiskunta kasvattamaan lasta. Mutta jokainen tarvitsee ainakin yksi "lämmin käsi" ja että ainakin yksi ihminen pitää minusta. Silloin kuuluu ihmispiiriin ja on tasavertainen ihminen. Elämässä yksinäinen ja orpo saa nopeasti vaikeuksia koska ei ole perheen tai ympäristön tuki … ja "hyvä setä" on aina hyvä olemassa.

Luultavasti olen kasvatettu olemaan Iso Mies aivan pienestä pitäen. Se on tehnyt sen että minulla on oma mieli enkä välitä mitä muut ihmiset sanovat ...siis "minä tiedän itse" jos niin sanotaan. Mutta tietenkin vesi pysty kaivaa kuoppaa kivessäkin. Jos yksi tai moni ihminen antavat nimeä ja pistää päälle "nimilappua" minä huomaan ja ajattelen mitähän nyt on menossa. Mutta päättelen että jos ihmiset keksivät tyhmyyksiä se on heidän häpeänsä eikä vika ole minussa. Jos joku halua hienostella istumalla minun päälle, niin minun hienous on ylpeys etten välitä enkä anna mennä sisälle … mutta tietenkin se on niin että kolmas osa väestöstä yritä nousta astumalla muiden selälle … minuun selkään he eivät astu.

Monet meistä olemme saaneet kuulla että pidämme olla "kiitollisia". Sellainen lause tekee meitä välittömästi muita huonompia ja tasa-arvomme häipyy. Meille osoitetaan sormea ja meitä asetetaan ihmispiirin ulkopuolelle: Tämä tapahtuu aina kuin joku nostetaan piirin ylä-, ala- tai ulkopuolelle. Se on ikivanha ajattelu yhteisön laadusta. Piirissä pitää olla tasapaino jotta siinä olisi rakkautta. Meidän tapauksessa yleensä keskustelemme vain lapsuudenmuistoista jotka ovat hyvin samanlaiset luonnollisista syistä.

Lyhyt mutta vaikuttava aika lapsuudessa meitä kohdeltiin varsin huonosti. Kaikki on suhteessa oloihimme ja miten syvästi se otti mutta se ei olisi pitänyt tapahtua. Vanhat tavat vaativat että seuraavaa polvea suojataan ja lakimme määrä että olemme kokonaan aikuisten vastuun alla. Ei lapsi edes ymmärrä aikuisten maailma emmekä voi ottaa vastuun aikuisten päätöksistä. Ei maailma voi juosta pois vastuustaan

Joku on sanonut "meidän pitää olla ylpeitä että olimme osa sodasta" …niin, ei yleensä hyväksytä ett lapsista tulee sotilaita. Keskusteluissa yleensä ensimmäinen lyhyt urhollinen ja oikeudellinen sota saa peittää se toinen pitempi joka lähetti meitä ulkomaille. Elokuvassa "Tuntematon Sotilas" esitetään että sotilaat halusivat että Kenraali Mannerheim pistäisi miekkansa tupeen kun saavuttivat rajalle. Suur-Suomi ja Vanha-Karjalan ottaminen oli vähän liikkaa. Toiset eivät piti siitä että he olivat aseveli Hitlerin kanssa ... mitähän meistä olisi tullut jos Hitler olisi voittanut?

Suomessa ollessa 1950-lvulla vierailin muutama vuosi silloin tällöin erään suutarin luona. Hänen vasen jalkansa oli jäänyt sotakentälle. Hän lähetti minua joskus viinakauppaan ja joskus minäkin toin pienen pullon. Muutama tunti olimme yhdessä sotakentällä yli kymmenen vuotta sodan jälkeen ja sain vielä kerran kuulla taistelluista ja miten se jalka poistui. Sitten hän nukahti äkkiä ja unessa hän virui kuin pieni koira tai itki. Ehkä se oli fantomisärky joka hän myöskin tunsi kun oli huono ilma tulossa ... ei minulle koskaan tulisi ajatus kysellä tunsiko hän ylpeyttä osastaan sodassa.

Vaikka Kenraali ajatteli että me olimme hänen valioreservi ja että edelleenkin meidän pitäisi ottaa takaisin Viena-Karjalaa … niin, voiko me ottaa toisten velvoitteita itsellemme? Emme olleet täysi-ikäisiä ja vastuullisia omista teoistamme ja pitäisimmekö ottaa toisten vastuuta? Nyt sanotaan että pidämme olla kiitollisia ja ottaa osa vastusta … sellainen asenne voi vaan syntyä syyllisten tai niiden puolelta jotka eivät itse pysty ottaa syvää vastuuta. Se on helppo vaatia toisilta kun ei itse pysty.

Meillä on täysi oikeus tuntea katkeruutta siitä mikä sota meille maksoi ja mikä meistä jäi sotaan … yleensä tarvitsemme vain yksi sana. Me jäimme täydellisen kodin ja perheen vailla eikä ollut lapsuutta. Moni tarvitse kerhon jossa voidaan ilmaista katkeruutta ja sen syitä. Se on eräs todiste että on olemassa katkeruutta siltä ajalta. Se on aivan samaa asianala joka antaa monelle psykologille työtä muissa asioissa ja he tietävät että vaikeudet lapsuudessa jäävät lastiin iäksi … se tapahtuu tänäkin päivänä maailmassa.

Fantomisäryt ja amputoitu jalka on jotain oleellista. Mutta heti kun kipeä paikka ei näy ihmiset tulevat sokeaksi eivätkä halua uskoa … minä tiedän sen koska minulla on ollut jäykkä käsivarsi joka on antanut paljon kipua.. Sama koske minun sydänsairaus joka johtuu siitä että sydän suurentui. Tämän tapahtui viimeinen syksy Tanskassa raskaan työn johdosta ja samaa koske käsivarsi.

Eihän terveet ihmiset ymmärrä jos minun täytyy välittömästi seisoa jos ylirasitan sydäntä. Lääketiede tietää että psyykkiset vaikeudet voivat aiheuttaa fyysisistä sairautta … se on vaan se että monet terveet ihmiset pystyvät vain nähdä terveitä olentoja ja jotkut halveksivat heikkoutta ja tappavat eläimet heti kun heikkous näkyy.

Joulu oli minulle vaikeaa vielä monta vuotta sen jälkeen kun tulin aikuiseksi. Se oli muistot onnellisista jouluista hyvin pienenä ja tunne että ainakin jouluna kaikki pitäisi olla kilttiä. Sen vastaan on muutama onneton joulu jolloin en saanut joulurauhaa Tanskassa. Rauhaa rikkoi aikuisten vaatimukset että pitäisin olla kiitollinen, etten ansainnut jotkut joululahjat ja muita loukkauksia. Samalla oli pohjana että he kuitenkin halusivat ottaa minut omakseen. Ei kukaan pysty hallitsemaan ristiriitaisia syviä tunteita ellei saa olla syrjässä tunteidensa kanssa.

Minulla oli viimeinen aktiivinen seestyminen noin 25 vuotta sitten kun muistelin kaikki tapahtumat lapsuudesta. Kirjoitin muistiin sekä vaikeat että hauskat muistot ja muistin nauhuri kertoi tarkalleen mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen olen katsonut kaikki tapahtumia välimatkan päästä. Kyllähän pitäisi tulla aikuiseksi ennen kuin on lähtö …. Vaikka haluan kylläkin säilyttää minun 17-vuotias "minäni". Ei ole terveellistä jos traumaattiset muistot pyörii yhtä rataa mielessä koko ajan. Maailma näyttää miten pahaa se on jos ihmisiä tai jopa kansoja säilyttää ja jopa kasvattaa traumaa.

Ajattelen lähinnä juutalaisia joiden kohtalo melkein täyttää maailmaa. He ovat huono esimerkki rauhan käymistä ja joulurauhasta. Se on lähinnä suoranaista sairautta. Kuolihan 6 miljoona juutalaisia mutta myöskin noin 30 miljoona muita eurooppalaisia jos muistan oikein. Sitä kuolee vain kerran eikä toinen kuolema on toista pahempi sille joka sen saa.

Edda-runoissa on myöskin neuvo "lahja ja lahjaa vastaan" ja se seuraa esi-isien käteinen asenne elämään. Ei voi odottaa kiitosta jos pakotetaan ottaa vastaan. Meitä pakotettiin ja meidän oli pakko ottaa vastuuta koska yhtäkkiä olimme yksin emmekä osannut kieltäkään. Ei lapsi ymmärrä niin abstraktinen käyttäytymistapa kun että pitää olla kiitollinen … ei varsinkaan jos se "lahja" ei ole hyvä vaan tuo tuskaa. Eikä yleensä pitää maksaa että saisi rakkautta eikä pitäisi olla eri vaatimukset että pääsisi tasa-arvoiseen ihmiskuntaan.

(Lapsuudessa sain kyllä hetkellistä apua lyhyesti muttei niin että tilanteeni parantuisi. Kyllähän kiittelin tai annoin vastalahjaa jos tunsin että olisi aiheellista ja aitoa. Oli niitä jotka kyllä antoi mutta sitten käytti minua hyväkseen kun tilanne tuli. Nämä viimeksi mainitut ja välinpitämättömyys viranomaisten ja vastuussa olevien puolesta aiheuttivat tasa-arvoisuuden puute ja epätasapainoa elämässäni. Kukapa sai tasoittaa sen ellei juuri minä … kyllähän minä tiedän että "muut ihmiset" pitää oma vaikeutensa pahempana vaikka asuisivat kultatalossa)

Ainoa aiheellinen kiitollisuus tässä asia on annettava itsellemme. Saamme olla kiitollisia että selvisimme "seikkailusta" vaikka ei tiedetä kuinka monta epäonnistui. En ole elämässäni huomannut että kukaan ulkopuolinen on syvällisesti ajatellut parastani ..

Siis kiitos meille.

Opin tuntemaan muutama niistä jotka myivät Tanskan lahjoja itselleen ja muille Stockmannin kellarissa. Olen melko varma että tunteet olivat itseään kohtaan ja me lapset olimme vain pelinappuloita. Heillä ollut korkeita ajatuksia minusta silloin kun olin heidän keskuudessa. Eivät he välittänyt eikä käynyt Tanskassa keskustelemassa minun kanssa. Vasta sitten kun vaadin tulla Suomeen he tulivat, mutta itse asiassa he eivät keskustelleet minun kanssa, vaikka lupasivat kauniisti. Minun ylpeys sai kestä vielä 9 vuotta alentavaa oloa enkä kiitä.

Jotkut sanovat ett me sotalapset ovat aina niin kielteisiä ja keskustelemme aina vaikeuksista … niin minäpä ihmettelen milloin sodasta tulisi hauska retki? Näinä päivinä Israel käskee Palestiinan poliisia vangitamaan "terroristeja" mutta samalla Israel pommittaa kaikki poliisin taloja ja laitteita ja on selvä että Israel haluaa palestiinalaiset pois Levantista … ei se hauskaa ole. Nyt olemme kuukausikaupalla nähneet länsimaiden oikeudesta Afganistanissa …ei se niin hauskaa ole __ eikä edes viisasta. Jotkut meistä kantavat herkkyyden että pystymme eläytymään kun lapset siellä palelevat … ovat pelästyneitä … ovat kuin jääpala eivätkä tiedä mitä tehdä … oivat aivan tyhjiä sillä ei enää ole omaisia … ei se niin hauskaa ole

Kyllähän minä voin kertoa hauskoja muistoja … siis noin 20 vuotta sodan jälkeen olin Tanskassa ja vanhemmat muistelivat ja kertoilevat mitä olin suurin silmin nähnyt silloin. Oli muun muassa vatsarinnan seikkailuista johon aika oli lisännyt vähän enemmän hauskuuta vuosien mittaan.

Tietenkin vatsarinnan toiminta oli vaarallinen ja naapurikylästä eräs mies joutui Buchenwaldin keskitysleiriin loppupuolella Kun sen sijaan talonpojat useimmiten tekivät paljon rahaa ja paransivat tilansa koska työvoima oli halpa sodan aikana ja musta pörssin kauppa oli tavallista. Minäkin olin kerran mukana kun talonpoika pelästyi kun hänellä oli iso sika matkassa. Mutta sotilaskuljetus joka pysäytti meitä kysyi vaan tietä. Mutta tapahtumalle naurettiin jälkeenpäin.

Meikäläisen olo oli kahdesti salainen sillä ei kukaan tiennyt koettelemuksestani, mutta luulen että monet sotalapset muistelevat vastaavanlaista. Keväällä kun täytin kymmenen olimme "metsästämässä" jännistä keppikiväärillä veriveli Erikin kanssa. Se oli kai vaikea aikakausi minulle ja tulin ajatelleeksi miltä tuntuu olla jänis ja aina olla valmis pakkoon juosta. Päätin että "tämä ei ole hauska, en enää ole mukana tässä leikissä". Sanoin sen Erikille ilman paljon selitystä sillä hän oli vuotta nuorempi eikä olisi ymmärtänyt, niin oli parasta vaan mennä kotiin keskustelematta asiasta

Suuren pirtein samaan aikaan olimme syntymäpäivillä entisen tappelutoverin luona. Siis häneltä puutu palanen päänahka, mutta se oli unohdettu seuraavana vuonna. Meillä oli niin hauskoja leikkiä päivällä … se oli vissin aarietsintä. Illalla olimme sisällä pelaamassa peliä ja muuta. Jäin katsomaan heitä kaikkia sivulta ja ajattelin "En minä kuuluu tähän. Se on vain heidän ilonsa" … menin keittiöön itkemään ja kohta tuli talonemäntä ja kysyi "Mitä nyt on?" Seurasi että kerroin vähän minun pulmista ja se on ainoa kerta hyvä vieras ihminen kuuntelut minua äidin pehmeydellä.

Olin yksinkertaisesti sanoen koko ajan vanki omassa todellisuudessa. En voinut avautua muuten kuin hetkellisen heikkouden merkeissä … ja oli onni että se oli ymmärtäväinen ihminen joka osasi kuunnella sydämellään. Se oli juuri sellainen "lämmin käsi" minä tarvitsin sillä aikakaudella.

Ei yhtäkään lapsi pitäisi joutua tilanteisiin jossa ei ole kypsä. Kirjoitan omasta ja muiden sotalapsien koettelemuksista silloin kun olimme vankeina. Todellisuus tänään näyttää että harva pysty eläytymään sellaisiin oloihin juuri koska ne tapahtumat eivät kuuluu tavalliseen elämään. En voinut puhua eräistä asioista Erikin kanssa enkä minun ensimmäisen tyttöystävän kanssa, koska he olivat aivan normaalia lapsia.

Arvaan että jos olin kertonut syyt etten halunnut "metsästää" joku muu poika olisi ehkä nauranut minulle … ja huonolla tuulella olisin ehkä antanut hänelle nyrkkisaunaa. Jotkut asiat ovat lasten käsityskyvyn ulkopuolella. Mutta molemmat ystävät olivat juuri "lämmin käsi" hyvä olemassa ja tiesin että kuulin ihmissukuun … kylläpä oli onni että minulla oli heitä … näen tutkimuksesta että joka neljäs sotalapsi ei saanut yhtään ystävä ollessa Ruotsissa.

Eihän tästä kirjeestä tullut joulumainen … mutta sen virikkeet tulevat tämän ajan tapahtumista ja keskustelusta näissä merkeissä. Minulla ei ole eroa onko joulu vai. Minun on kirjoittava mitä mieleen tulee "kotirauhan" säilymiseksi. Jotkut eivät halua kuulla totuuksia … enkä voi sille mitään