Armolapsi

Tämä on lyhyt kertomus siitä miltä tuntuu sada lappu kaulaan roikkumaan ja otsassa on koko elämän aikana näkymätön teksti SOTALAPSI. Se on kertomus viisivuotiaasta ja 10 vaikeaa vuotta ja miltä se tuntuu yli 50 vuotta seikkailumatkan jälkeen

Sotalapsi | kotiin |

"Hänellä on kovat kädet ja jäykät silmät …naisella on yhtä mielistelevä kuin naapurin täti, mitä hän oikein tarkoittaa". Myös viisivuotias pystyy arvioimaan ihmisten luonnetta ja vertailee tuttuihin kasvoihin. Kosketukset kertovat ovatko ihmiset lämpöiset ja hyväilevät. Kun seuraa silmät näkee suusta pitääkö hän siitä mitä tarkastelee. Minähän olin vieraassa maassa ja oli vain vanhat kokemukset käytettävissä.

Naisella oli vino hymy kun näki pikkuinen matkalaukkuni … hän oli kai odottanut suuri laukku ja vaatteet viisi vuotta eteenpäin. Hän rupesi aavistaa että tämä tulee maksamaan.

Muutaman viikon mullistavan matkan jälkeen ei enää ollut lappu kaulassa ja laukku vieressäni olin menossa talonpoikaparin luokse Tanskan maaseudulla. He olivat noudattaneet minut suomalaiselta tädiltä läheisessä kaupungissa. Hän järjesti lasten jako ja meitä oli ollut neljä lasta alussa ja nyt oli kaikki jaettu. Hän käänsi sittemmin kirjeet äidin ja tämän emännän välillä.

Olisin halunnut jäädä kiltin tädin luokse. Nyt tuli totuus en ymmärrä sanaakaan. Nyt ei ollut muuta kun äidin neuvo: "Hymyile ihmisille sitten he ovat kilttejä sinulle" … mutta miten hymyillä kun pelkään heitä? Mummo oli ollut aivan avuton ja viimeiset sanat olivat. "Muista iltarukous, muuten tule Jumala ison kiven kanssa ja tappaa sinut … mutta minun Jumalahan on kiltti vanha partainen Ukko sanoo äiti? … monta vuotta sen jälkeen näin se perhanan kivi juuri ennen kuin nukahdin. Siitä tuli painajainen.

Avoin maaseutu oli uusi kokemus. Kotona oli maailmani omakotitaloalueen laidassa ja metsä ehkä sadan metrin päässä. Nyt ajoimme tynnyrikärryllä enkä nähnyt muuta kun puita koska olin lian lyhyt nähdäkseen yli reunan. Nyt se nainen mielistelee taas … mies oli ottanut minua kovasti kädestä ja vetänyt minua hevosta kohti vaikka en uskaltanut.

Mummo oli kertonut eläimistä silloin kun hän eli Ukin kanssa kartanossa. Eläimille pitää puhua lempeästi mutta mies käyttää pitkä piiska. Ei eläimiä tarvitse pelätä mutta täytyy olla varovainen. Tämä hevonen oli lyönyt hännällä minua kohti.

Vain karhua täyty pelätä. Uki ei pelännyt ja hän oli tappanut monta isoa karhua. Mummo kertoi että ennen vanhaa oli aina iso juhla kun karvakuono viettiin kotiin. Se oli aivan niin kuin silloin kun mummo meni naimisiin. Silloin hänestä tuli Otson vaimo … näin mummon tanssivan kuin tyttö silmissäni kun hän näytti miten hän tanssii karhun kanssa.

Nyt se nainen katsoo minun laukkua … ja mies käyttää piiskaa.

Se oli 14 päivä toukokuuta ja täällä oli täysi kevät mutta outoja tuoksuja isoista puista … ei ollut hongan ja kuusen tuoksua eikä yhtään koivu. Kotona olin seisonut mökin kulmalla koivun vieressä ja lumi oli sulamassa eteläseinällä. Olin itkenyt ja ollut hyvin vihainen. Miten äiti voi lähettää minut pois? Minähän oli luvannut isälle että minä pidän huolia tytöistä Laila, äiti ja mummo … Iso Mies … uhuu, minä kaipaan Lailaa.

Kotona isä aina puhuu minulle kuin isolle miehelle vaikka olen pieni … ehkä se on viisainta koska minun suonissani virtaa itsepäinen veri ja adrenaliini nousee äkisti … se on perintö ajoilta jolloin luonto oli joskus vihollinen.

Villi luonto ei ole kauempana kuin isoisä Uki. Hän oli naulannut 63 Otsonkuonaa seinällä elämän aikana. Eräs Otso oli lyönyt hiehon melkein pihalla ja Uki oli ottanut ison kirveen ja lyönyt takaisin … Ei ollut viisasta käyttää kovia sanoja minulle … Isot Miehet ottavat vakavasti kun kerran on luvannut ja sen lisäksi isä oli luvannut että saan hänen sukset kun tulen isoksi. Ne seisoivat kotona oven vieressä kun puhuin isän kanssa ennen kun hän meni sotaan. Minä lupasin pitää huolta tytöistä.

Nyt tunsin että tulee vaikeat päivät hyvien päivien jälkeen sen suomalaisen tädin luona. Olin menettänyt se suoja ja olin kokonaan menettänyt turvallisuuden kotona ollessani. Siellä en edes pelännyt lentokoneita enää … mutta mitä nyt kun juna poimittiin ja juoksimme metsään piiloon … kuuloni oli niin hyvä että kuulin lentokoneet kauan ennen kun ne tulivat näkyviin niin että pystyin varoittaa aikuiset kun pelkäsivät.

Mutta kerran olin leikkinyt pihalla päivällä ja kokonaan unohtanut kuunnella ja yhtäkkiä oli lentokone lähellä. Lensin pois hevosesta ja juoksin metsää kohti jossa oli suojahuoneet. Minulla ratsasti pakkokauhu koska äiti oli kertonut että lentokoneet ampuvat ja heittää pommeja niin että kaikki häviä … paska juoksi housuissani ja pitkin jalkoja … juoksin ja juoksin ja juuri kun olin metsän reunassa ja heittäydyin kuusen alle lentokone oli yläpuolella ja poissa.

Sitten minä raivostuin … silmien edessä oli vain punaista …eihän mitään tapahtunut … nyt Iso Mies oli juossut aivan turhaan … ja paska on housuissa …ja mummo haukkuu kohta ei Iso mies saa tehdä sen housuissa … ei hän enää käyttänyt vitsaa mutta sittenkin. Kerran hän oli yrittänyt rangaistaa minua. Mutta minä sanoin hänelle että miksi mummo lyö kun hän kerran rakastaa minua?. Minun kanssa voi puhua jos olen ollut tyhmä tai unohtanut miten pitää tehdä. Niin se tepsi … mutta nyt paska haisee …

… miksi he näin narraavat Iso Mies … raivo nousi vielä kerran … en minä enää juoksee kun ei tapahdu mitään.

Sen päivän jälkeen aikuiset eivät saaneet minua suojaan muuta kuin houkuttelemalla että pitäisin heitä seuraa. Oikeastaan olin oikeassa koska eihän heillä oli pommeja omakotialuetta varten. Ne pudotettiin kaupungissa tehtaiden päälle. Jatkossa kun olin yksin ulkona nostin nyrkkini niin kuin Kullervo mahtia ja lentokoneita vastaan omia tai vihollisia yhtä samaa … kiroilin heille ja huusi ettei Iso Miestä saa pelästyttää.

Pienenä elämme aina lähimuistissa niin että viimeiset tapahtumat ovat voimakkaammat. Ei ole käsitys ajasta kun huomenna on yhtä lähellä kuin kuukauden päästä ja eilen on lähes kauan sitten. Junan pommitus ja kaikki muut tapahtumat tekivät sen että pelkäsin lentokoneita ja sireenejä ainakin 10 vuotta eteenpäin. Siitä tuli vaistomainen reaktio niin että menin hajamillisesti suojaan myöskin vuonna 1951 kun huomasin sen. Sota antoi yliherkkyyttä suonille ja aivosoluille.

Taas menivät ajatukset Lailalle. Miten hän jaksaa …pelkääkö hän lentokoneita … ei hän on vauva vielä. Jaksaako mummo kun minä en ole auttamassa kun äiti on tehtaalla? Miksi äiti lähetti minut pois minähän aina ole niin kiltti … Laila … muistin viimeinen kerta kun seison kehdon vieressä käsivarsi pääpuolen ympäri.

Hän nauroi ja liikutti käsiään … ja ne isot silmät … upposin niihin … halusin ottaa hänet mukaan … suru ja raivo teki sen että samalla kun en halunnut häntä vahingoittaa silmä halusi ottaa hänet mukaan ja purin hampaat ja vasen silmä oli voimakkain niin tuntui että se silmä vedettiin päästäni … nyt itku oli lähellä … EI Iso Mies ei itke. … ehkä se oli se hetki joka aiheutti että käytän vain se silmä ja siinä on tahtoni, kun taas toinen on "itkevä silmä".

Tulimme kartanolle ja valkoiset talot kolmella puolella heijastuivat silmiin. Ovessa seisoi iso mummo ja huomasin paksut silmälasit. Hän otti kädestä ja kädet ovat lämpöiset. Hänestä pidän!

Mies otti hevonen talliin ja me tutustuimme varovaisesti toisillemme ja se nainen vei minut ympärille talossa. Pian seurasin mummoa koska jäimme yksin kun oli navetan aikaa. Seisoimme toisen oven rapuilla kun isäntä tuli lehmien kanssa ja tunsin se outo haju joka olin tuntenut silloin kuin olimme evakossa. Lehmät ei halunnut sisään niin mies otti iso keppi ja löi niitä niin että valkoiset viivat syntyi turkissa … se mies ei ole kiltti!

Se oli kai tämäntapaisia pieniä seikkoja joka pelästytti minua oudon ympäristön lisäksi. Kerrottiin minulle 60-luvulla että alussa ei kukaan saanut antaa minulle ruokaa tai juomaa ja että suojasin lautasta pitämällä käsivarsi suojana. Luultavasti oli molemminpuolinen värinkäsitys syynä.

Minä olin Iso Mies joka osaa itse ja samalla olin hidas koska en kerinyt sulata tilannetta …he puolestaan eivät tienneet mitä tehdä ja heillä oli aina lian kiire. Minun käyttäytyminen oli vaistomainen varovaisuus ja pidin ehtiä tulkita kaikki koska en ymmärtänyt heidän tapoja.

Tietenkin heidän ajatuksensa olivat hyvät alusta pitäen. Muistan mm. kun saksalaiset vetivät puhelinlinja kartanon ohi tšekkiläisten pakkotyöläisten avulla. Emäntä laittoi voileipää ja antoi heillä sotilaitten ohitse. Eräs vanki hän sai keittiöön ja tarjosin hänelle ruokaa. Istuin hetken hänen sylissään ja näin paljon hänen silmissään kun kyyneleet tulivat.

Mutta kun todellisuus tuli eteen se ei ollut niin helppoa. Se oli kesä ja Tanskassa se oli kiirein aika kartanossa jossa oli n 10 lehmää, 2 hevosta, 30 sikaa, 300 kanaa, omenatarha, kukkatarha ja kasvitarha ja sen lisäksi työläs maatalous. Ei ollut apulaisia niin että molemmilla oli täysi päivä eikä ollut paljon aikaa auttaa minua tai ajatella miten minua piti opetella kieltä ja paljon muuta. Ei emännällä ollut aika kun kyselin ja kyselin.

Isännästä tuli minun kauhu. Heillä ei ollut omia lapsia ja yleensä ottaen he olivat hyvin erikoisia ihmisiä. Luulen että mies ei ollut sopiva kasvattaa edes oma poika. Hän oli vanhin 13 lapsen perheessä ja nuoremmat kertoivat myöhemmin että hän oli ollut tyranni pienempiä sisaruuksia kohti.

Hän oli lyhyt ja työ oli antanut hänelle kyttyräselkä. Tahto oli voimakkaampi kun hänen muuten voimakas keho. Eniten pelkäsin alussa hänen silmiä jotka tulivat melkein ulos päästä kun hän raivostui ja sen näki jo kun hän löi lehmiä että järki oli poissa.

Hän oli sellainen että hevosia ja muita elämiä piti katkaista eikä hän voinut käsitellä niitä muuta kun pelästyttämällä. Hän varmaan näki minut ellei niin kuin eläin niin aikuinen mies ja minun tahtoni piti katkaista niin että oppisin totella hänen jokainen käskynsä heti paikalla.

Muutama kertaa hän ajoi minua isolla ajopiiskallaan. Se kunnia hän osoitti vain juhlavilla tilaisuuksilla hevosilla kun paras vaunu oli ulkona. Siinä olimme kahta vastakohta ja hänen väärinkäsitys että hän uskoi että tuollainen pieni poika voisi katkaista ja ajaa piiskalla … ja niin hän yritti kymmenen vuotta onnistumatta.

Eihän minulla alussa ollut paljon vastaanpanoa koska en arvioinut tilannetta eikä kukaan muu kartanossa oikeastaan halinut tilannetta … kehossa ja sielussa oli suru ja kaipaus ja samalla piti oppia kieltä … vanhakissa auttoi minut kielen kanssa koska hänellä oli rajaton kärsivällisyys kun hokin uusia sanoja. Sain tietenkin muita oppia samalla … ei ärsytetä liikkaa vetämällä hännästä … hyvä piilopaikka on hyvä olemassa … ei tarvita ottaa vastaan kaikkea …joskus on viisasta hännystellä … ja paljon muutakin. 

Mummolla oli myöskin kärsivällisyys … vaikka hän oli yhtä kristillinen kuin oikea mummo. Pian hänkin otti esille vitsa ja luuli että ymmärsin paremmin jos sanoja lyötiin pyllyyn. Tietenkin asetin hänelle saman kysymys kuin oikealle mummolle. "Sinä sanot että rakastat minua. Miksi sitten lyöt? Minun kanssa voi puhua ja jos olen käsittänyt väärin minä tietenkin teen toisella tavalla seuraavalla kerralla? … uusi mummo ymmärsi tietenkin heti koska oli hyvä ihminen … ja minun mielessä hän on siitä asti ainoa mummo.

Suurin pulma ensimmäisinä kuukausina oli että olin niin keskittynyt olemiseen etten huomannut että paska joskus tuli housuihin. Suunsoitto vain lisääntyi enkä minä tiennyt miten ohjata tuollaisia luonnontarpeita. Sitten isäntä sai aatteen jonka en tänäkään päivänä oikein ymmärrä. Hän nimitti sen "seisontaoikeus" ja sen muoto oli että hän otti samanlainen paksu keppi kuin hän käytti lehmien oikaistamiseen. Sen hän sitoi minun selälle. Voin kertoa että se on mahdotonta saa housut alas siinä asennossa.

Samalla hän puhui maanorjuudesta (stavnsbåndet) eli se aika joka loppui 1800-luvulla jolloin jotkut aateliherrat oikaisivat talonpoikia puuhevosella ja muilla keinoilla. En tiedä sitoivatko keppejä ihmisten selkään jo siihen aikaan vai oliko tämä isännän oma keksintö. En ymmärtänyt yhtään mitään koska olin viisi vuotta enkä osannut kieltä kunnolla. Jos hän halusi osoittaa kunnioitusta niin kuin mies miehelle se oli väärä keino.

Ymmärsin kyllä että minun oli pysyttävää näiden ihmisten luona. Olinhan luvannut äidille olla kiltti ja yritä ymmärtää uusia ihmisiä. Mutta se vie pitkää aikaa ja on pitkä kausi jolloin elää välimailla ja esiintyy kuin vähän yksinkertainen otus eikä aikuiset käsitä tämä. Vähitellen opin käyttämään tämä viaton esiintyminen hyödykseen ja suojana. Yritin käyttää äidin neuvo mahdollisimman paljon ja hymyilin kaikille. Minun erikoinen kuulo teki että heti kun opin kieltä kuulin mitä minusta puhuttiin toisessa huoneessa. Opin ettei kaikki ihmiset ovat kilttejä.

Oli eri aika ja "keltainen vaara" oli käsite joka vielä käytettiin ainakin yläluokkien puheissa. Kommunistit olivat vaarana kaikkialla Pohjolassa eikä ollut televisiota joka olisi kertonut että mongolinnäköiset ihmiset asuvat kaukana Euroopasta ja että he ovat melkein sataprosenttisesti samankaltaisia ihmisia kuin mainio Pohjoismaalainen kanssa.

Minua haukuttiin mongoliksi joskus silloin tällöin ja Internetissä viime vuonna jollakin oli puute sanoista ja löysi se vanha "mongoli". Viime viikkona olin "jävla finne som går på gräsmattorna" = perkeleen suomalainen joka kävelee ruohokentillä. Olen asunut täällä 26 vuotta täällä ja tiedän että jotkut tarvitse kohde johon voi lyödä. Minä tietenkin ehdottaisin kova seinä. 80-luvulla kuulin joka sunnuntaina kahvilassa että nuoret pojat kehuivat miten he olivat tapelleet naapurikunnan tanssipaikalla. Edellinen sukupolvi tappeli joka lauantai naapurikylän kanssa.

Olen valinnut Ruotsi asuinpaikaksi koska Suomesta on huonoja muistia ja en pidä siitä että minua haukutaan ruotsalaiseksi omassa maassani. Olisin voinut jäädä Tanskaan mutta minä kaipaan metsiä ympärilläni niin maaseutu kuin tämä on sopiva. Muutin nimeäni eniten sen takia että saisin kerrankin valita nimeä ja oikeastaan se on helpompi elää kun on asuinmaan nimitapa.

Olen tavannut ruotsalaisia jotka saattaa puhua kuin ihminen ihmiselle, mutta heti kun kuulivat nimen he luulevat että olen hölmö jolle pitää puhua hitaasti. Minulla ei ole paljon siteitä suomalaisuuteen koska Suomen Valtio on kohdellut minua huonosti. Olen maailmanmies ja se on sopinut yleiseen kehitykseen kun maailmasta on tullut globaalinen.

Silloin Tanskassa maailma oli pieni eikä ihmiset liikkunut oman kylän ulkopuolelle usein. Matkan Kööpenhaminaan 100 kilometrin päästä tehtiin korkeintaan kerran vuodessa ja se oli sukulaisten takia. Vierailin Tanskassa 60-luvulla ja kaikilla oli televisiota. Siitä huolimatta sain kuula ihmeellisiä kysymyksiä Suomesta. "Syövätkö leipää niin kuin me … onko siellä jääkarhuja kaduilla …". Ihmisiä kiinnostaa vain läheiset asiat.

No niin takaisin aikakoneella … Kun emäntä katsoi minun matkalaukkuun tietenkin tarkkailin häntä. Hän hymyili miessolmiolle joka myöskin näkyi valokuvassani ja olin saanut sen valokuvaajalta koska hän näki että tykkäsin siitä että nyt olin Iso Mies. En pitänyt hänen hymystään kun hän katsoi äidin kuvaa. Housut, paidat ja sukat olivat melkein kuin samanikäisten vaatteet Tanskassa.

Mummon kutoma pujopaita oli kai hänelle mieleen koska minulla oli ainakin jotakin lämmintä. Sittemmin halusin itsepäisesti pitää sen päällä joka päivä. Myöskin silloin kun se oli kulunut palasiin ja paikattu monta kertaa. Hän tykkäsi että hän sai hävetä kun minulla ei ollut kunnon vaatteet. Minulle se oli tietenkin oikean mummon tuoksu. En käsittänyt mutta aistin että hän niin kun kaikki mummot ja äidit kutovat paljon ajatuksia juuri villavaatteisiin koska vie aikaa tehdä niitä. Sellaista tuntee myös Iso Mies vaikkei hän sanoisi niin. Joskus sain päättää jostakin asiasta.

Emäntä oli sievistelevä ja teeskentelevä kristillisyys ja kuten talonpoikaisväki yleensä piti kiinni rahasta ja piti saada takaisin ainakin mitä hän itse oli antanut. Hän oli nainut hieman oman tason alapuolella ja molemmat olivat noin 35 kun tulin ja heillä oli kiire saada iso kartano ja oli paljon ideoita miten kaikki on oltava. Näiden luontokappaleitten ympärille maailma piti järjestyä heidän tavoin ilman vastaansanomista.

Hän oli ollut kammarineiti isossa aateliskartanossa ja isäntä oli ollut esimiehenä niin että sitten minua kasvatettiin kreiviksi. Siitä minulla kyllä on ollut vähän hyötyä myöhemmin elämässä. Silloin se oli pakkopaita kun harvoin vältyin huomautuksista että käyttäydyin väärin tai jossakin oli vikaa. Parras puoli silloin oli että saimme herrasmiesten ruokaa sunnuntaisin ja juhlilla.

Kun emäntä ymmärsi että minulla ei ollut isää papereissa arvoni tietenkin laski roimasti koska olen äpärä. Ei se käy Raamatussa eikä hienoissa perheissä .. ei ainakaan niin että siitä tiedettä. Miten hän olisi suhtautunut jos hän olisi tiennyt että isäni on "semmoinen Ivan"? Enkä tiedä oliko äidilläni vaikeuksia Karjalassa kun olin ryssä. Tanskalaisessa kylässä minusta olisi kyllä tullut sävelmä "ryssä, ryssä ryssäpoika …" ja minä olisin saanut syyn koko sodasta … semmoinen on maailma ruohojuurien tasolla.

Aikuisilla on merkillisiä asenteita ja reagoivat usein sanoille ajattelematta mitä on niiden takana. Siis minua olisi voinut käydä niin kun ne kommunistit ja ryssät jotka suljettiin leiriin… se oli ainakin parempi kuin keskitysleiri mutta vangittujen ihmisarvo on hyvin alhainen.

Ensimmäinen syvästi luonteenmuodistava tapahtuma tuli kun pyhäinmiestenpäivänä piti käydä kirkossa ja piti käydä ehtoollisilla. Eihän kartanon väki paitsi mummo ollut uskovaisia mutta neljä kirkonpäivää oli tärkeä vuodessa . En muista että olisin käynyt kirkossa kotona ja meillä oltiin kreikalliskatollisia. Niin oli nyt outo tilaisuus kun ihmiset menivät kuorille jonka ympärillä oli aita ja piti mennä polville korokkeen laidalla.

Silmät suurena ja ihmettelen katsoin pappia mustassa puvussaan ja valkoinen putkikaulus ja silmät siirtyivät katsomaan valtavaa alttaritaulua jossa oli suuri määrä veistettyjä kuvia madonnasta, enkeleistä ja pyhistä miehistä Raamatusta. Isäntä tönäsi minua ja sanoi "Kumarru Jumalalle" ja pappi seisoi edessämme. "Ei se minun Jumala on. Hän on kiltti vanha valkopartainen ukko ja asuu taivaassa, sano äiti"

Hän intti, mutta en liikkunut yhtään eikä hän uskaltanut jatkaa kaikkien edessä niin että jäin seisomaan kun kaikki muut olivat polvilleen … ei minun pyhiä asioita polkaista oli kai minun ajatus.

Ainakin siihen aikaan se oli monessa perheessä tapana että juhlan ja vieraskäymisen jälkeen oli pieni tutkistelu ja rangaistustilaisuus jos lapset olisivat tehneet sellaista jota aikuiset olivat huomanneet … ja usein se oli ainoa tilaisuus jossa lapsia huomattiin. Luin kerran eräs kirja vuodelta -22 jossa hieno nainen sanoo "lapsia saa olla mutta ei saa näkyä".

Heti kun isäntä oli saanut hevonen talliin ja tynnyrikärry liiteriin Ukkonen tuli sisälle. Ei ollut ensimmäistä kertaa minä näin isot raivostuneet valkoiset silmät. Hän tuli minun eteen ja osoitti sormella lattiaa ja sanoi kovalla äänellä "Kumarru Jumalasi eteen!"

"Et ole minun Jumalani" sanoin ja näin välkky hänen silmissään ja minä oli nopeampi kuin luotti kuin lensin hänen käden alla ja mummon huoneeseen eteisen kautta. Siellä minä piilouduin mummon sängyn alle niin kauaksi kun pääsin.

Mummo seisoi sattumalta Ukkosen takana ja perääntyi oman huoneen ovelle ennen kuin Ukkonen kääntänyt suuntansa. Kun hän tuli mummoa vastan mummo sanoi "Yli minun ruumis sinä kosket sitä lasta". Mummo oli lian iso että hän olisi siirtänyt häntä ja toisaalta hän oli vuokralainen kartanossa eli hänen alueen raja oli ovessa. Mummo lisäsi muita sanoja siihen koska oli kerran avannut suunsa ja kertoi että lasta ei kohdella sillä tavalla eikä niitä saa pitää pelossa. Ukkonen kääntyi ja meni ulos hevosilleen kai …

Kun mummo jäi yksin hän istui tuolilleen ja alkoi itkeä. Olin lian peloissaan että olisin huomannut ja jäin sängyn alle kolmatta päivää enkä ottanut vastaan ruokaakaan. Välillä mummo vaan istui ja itki ja minä ryömisin esille ja mummo itki "Miten me pääsemme tästä?" … se oli tarpeeksi että Iso Mies heräsi minussa ja ajattelin miten mummoa pelastaisi tilanteesta.

Sanoin että nyt minä menen pihalle niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. "Mitä sinä sanot jos kysyvät?" … "No, minä sanon että minun täytyy mennä käymälään ja jos yrittävät ottaa kiinni minä juoksen naapurille." … niin se onnistui ja piian palauduin tavalliseen elämään. Oppi tästä oli tietenkin että on hyvä jos on vastaus valmiina jokaisessa tilaisuudessa.

Tämänkaltaiset tilanteet sisältävät niin paljon että voi aina löytää uusia yksityiskohtia joka antaa lisää valoa. Silloin kun se tapahtuu kaikki osapuolet toimii vaistomaisesti oman luonteensa mukaan. Varmaan aistin sen heti mutta vasta paljon myöhemmin pystyin itselleni pistää sanoja siihen että uusi mummo oli pannut oma elämänsä vaakaan.

Hän opetti minulle rohkeutta ja etten pitäisi olla sen huonompi … hän antoi minulle rakkauden tuli … hän vanha vieras nainen joka suojasi minut. Sellaista sitovat ihmisiä yhteen. Ymmärsin välittömästi että isäntä oli hengenvaarallinen ja se lisäsi herkkyyttäni vielä enemmän.

Pysyvä vaikutus tästä oli tietenkin että syntyi muureja jossa mummo ja minä oli toisella puolella. Se oli me muita vatsaan kartanossa ja se pysyi sellaisena myöskin sitten kun syntyi tyttönen taloon. Hänestä tuli tietenkin mummon tyttö kun sen sijaan emäntä ei alussa halunnut että tulisin lähelle vauvaa. Minä kuin näin Laila hänessä.

Jännitys lieventyi kun rupesin olemaan enemmän naapureitten luona. Lähin kartanon tyttö oli muutama vuotta minua vanhempi ja hän hoiti minua usein niin kuin pikkuveli. Siinä kartanossa ja toisessa lähellä oli pari piikoja jotka hemmotteli paljon ja tietenkin olin mieluimmin heidän luona kuin kotona.

Kohta olin niin iso että pystyin juoksemaan 300 metriä samanikäisen tytön luokse jossa oli myös enemmän leikkipaikkoja. Meistä tuli pari koko koulun aikana ja menimme yhdessä kouluun. Me istuimme ensimmäisellä penkillä pikkukoulun aikana kolme vuotta.

Naapurit antoivat iloa ja etäisyyttä kotioloihin ja ilman heitä ja minun lemmitetty en olisi pärjännyt. Ei ollut kauhuhetkiä koko ajan mutta niin usein etten pystynyt unohtamaan vaara ja ehkä se oli hyvä että olin vireillä. En tässä kerro kaikkia vaan valitsen ne tilaisuudet jotka antaa kuvaa siitä ajasta kaikin puolin.

Kun aloittaa koulunkäyntiä se on kaikille mullistava tapahtuma ja silloin pitää oppia olla jonkun johtama. Meidän opettaja oli vanha ja menetelmät sen mukaisia. Me asuimme pitkän 1,5 kilometrin kylän päästä ja kartano kuului niihin jotka siirrettiin suuresta kylästä isojaon yhteydessä. Tanskalaiset kylät ovat isompia kuin muualla metsäisessä Pohjolassa. Tässä kylässä oli tussina alkuperäistä kartanoa ja yhtä monta liikettä tai käsityöläistä. Kylän pojat tunsivat tosiaan kun sen sijan "maaseudun" pojat olivat yksinäisiä alusta.

Eihän minulla on aavistusta "suuresta maailmasta" ensimmäinen päivä koulussa ja minut pistettiin potille ensimmäisellä välitunnilla. Pojat kylässä tiesivät tietenkin minusta ja erään suuren kartanon poika alkoi huutaa ja oli vääntänyt nimeäni niin että se merkitsi "lehmänpaska" ja pian muut pojat yhtyivät.

Vaistomaisesti tein ainoa oikea sillä hetkellä. Hyppäsin hänen niskaan ja otin kiinni tukasta ja valitettavasti jäi hiukset ja pala nahkasta käteen … tai ehkä se oli hyvä. Niin sillä pojalla on "reikä päässä" tänäkin päivänä. Sen jälkeen tuli tietenkin iso jaarittelu ja monen mielestä olin syyllinen.

Jälkeenpäin olen kyllä sitä mieltä että minulla oli oikeus puolustaa itseäni. Raju käyttäytyminen vaikutti ennalta ehkäisevästi niin ettei samanikäiset enää uskalsi hyppää niskalleni ja he olivat varovaisia sanoillaan ainakin kun he olivat lähellä. Ja ajan mitään meistä tuli tietenkin hyviä ystäviä myöskin suurkartanon pojan kanssa. Eihän se ollut hänen syynsä kun aikuiset olivat antaneet minulle nimi ja asettanut käyttöohje.

Seudulla syntyi käsitys että olin villi suomalainen ja siitäkin oli vähän hyötyä. Enhän koskaan saavuttanut minun isännän rajuutta ja kovia menettelemiä. Loput koulun aikana olin kyllä muutamassa tappelussa mutta vain silloin kun se oli välttämätöntä. Se oli silloin kun me aloitimme "ison koulun" ja vielä sitten kun tuli uusi oppilaita jotka halusivat näyttää voimiaan: Se piti tietenkin tapahtua villin Finnin kautta.

Tällaista tapahtuu tietenkin kaikissa kouluissa, mutta kun elää keskellä keittoa se tietenkin koske kun taistelunhaluiset yrittävät löytää heikot kohdat. Opin sittemmin olla varustautunut kaikkiin tilanteisiin ja opin käyttämään ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä niin kuin kaikki kukot jotka näyttävät voimiaan pysyäkseen pinnalla.

Jos nyt tädit harjoitteli mustapörssin kauppaa Helsingissä niin tanskassa talonpojat yrittivät kaikilla tavoilla tehdä rahaa omalla musta myynnin avulla. Kaikki tuotanto maaseudulle voi myydä kaupunkilaisille ja meiltä myytiin tuttaville ja sukulaisille Kööpenhaminassa ja läheisessä kaupungissa sekä maalla niillä jolla ei ollut omaa tuotantoa. Työvoima oli halpa ja niin moni rakensi tai ojitti peltoja tai kuivatti jos oli tarve ja sota oli hyvä aika.

Enhän minä käsittänyt paljonkaan vaikka olin usein "kuriirina" ja vein pakettejä. Olin saanut polkupyörän niin että voisin ajaa kaupungille asti paketilla. Kyllähän minulle sanottiin ettei pitäisi kertoa kenellekään pakettien sisällöstä.

Siat saivat kasvaa noin 300 kiloon ja ennen joulua teurastettiin niitä ja kaksi ja puoli sika myytiin. Kerran olimme matkalla illalla naapurikylään sianlihaa kärryssä kun meitä ohitti pitkä jono saksalaisia kuorma-autoja. Autot eivät pysähtyneet niin että helpotuksen huokaus kuului. Mutta puolitoista kilometriä myöhemmin kaikki olivat pysähtyneet.

"Nyt se on loppu sanoi isäntä", mutta ei uskaltanut muuta kun jatkaa matkaa. Kun tulimme jonon päähän upseeri pysäytti meitä ja hän sai joten kuten kysyttyä tietä koska he olivat ajaneet väärin. Niin jatkoimme matkaa ja huokaus oli suurempi kuin edellinen. Eihän siinä oikeastaan ollut vaara koska nämä olivat tavallisia sotilaita. Gestapo ja omat ilmiantajat piti välttää.

Kokemus antoi aihetta meidän leikkeihin ja olimme vastarintamiehiä ja Gestapo muttei kukaan halunnut olla ilmiantaja. Sitten kun länsivaltojen lentokoneet rupesivat palaamaan Saksasta meidän yläpuolella leikimme pommittajia ja lentokoneita ja kaikki halusivat olla RAFeja.

Kun kerran puhumme kuriirista täyttyy kai kertoa että olin kuriirina vastarintaliikkeelle kerran. Muistan että olimme kylässä neljän kilometrin päässä sukulaisten luona. Ajoimme kuun valossa ja näimme että jotakin putosi pellolle ja ihmiset korjasivat sitä. Varmaankin siinä iltana he suunnittelivat kaiken.

Se oli aseita ja ne pitäisi saada kaupunkiin ohi mahdolliset vartijat. Niin keksittiin että pitää käyttää sairasautoa. Sitten tuli kysymys uhrista ja sattumalta heidän piirissään oli nuori mies joka oli onnettomasti rakastunut punahilkkaan ja samalla hän oli vähän heikko sielustaan. Hänet narrattiin että se punatukka oli hädässä ja jossain vaiheessa häntä lyötiin päähän ja sitten sairasautoon ja matkalla mielisairaalaan jossa aseet varastoitiin.

Sitten oli pulma miten saada häntä takaisin oikeille raiteille. He arvasivat ettei hän luottaisi heihin eikä heidän ollut viisasta näkyä sairaalassa. He tiesivät että hän luotti minuun ja niin minä olin sopiva viaton ja yksinkertaisen näköinen kuriiri joka vois jolloin tavoin saada häntä takaisin tavalliseen ajatteluun … tämän taru kerrottiin minulle joskus 60-luvun alussa kun olin vieraana ja täytin monta aukkoa muistissani.

Sota-aikana saimme oppia että oikeus on suhteellinen niin että se on oikein jos narraa ja varastaa viholliselta. Esimerkiksi isäntä pani sivulle jotakin kun saksalaiset vetivät omat puhelinlangat tien varrella. Minä sain siitä muutama sataa tyhjää patruuna jotka käytin leikissäni sotilaina.

Kyllähän minä pian sovelsi uusi siveysoppi omaan oikeustaisteluun. Joskus silloin tällöin tutkiskelin ajopiiskan ulottuvuutta ja meillä oli jaarittelu oikeudesta koska hän aina vetosi perustuslakiin. Hän vaati sellaista joka minun ja mummon mielestä ei ollut oikein. Niin heti kun olin oppinut lukemaan rupesin tutkia kirjoja ja se oli helppo koska kunnan kirjasto oli kouluhuoneessa ja sieltä oli helppo lainaa.

Olen varmaa ensimmäinen pikkupoika joka on lukenut Tanskan lakia. Sitten huomasin ettei isäntä ollutkaan lukenut lain vaan improvisoi voittaakseen. Mutta mitä hänellä oli panna vastaan kun minulla oli mummon 70 vuotta viisautta ja oma nopea ajatuskyky. Opin että oikeusargumentit olivat paras keino jäähdyttää häntä niin ettei hän kiehui yli.

Eihän aiheet rangaistuksiin ollut niin merkillisiä. Usein se oli vaan se etten totellut tarpeeksi nopeasti ja alussa se oli useimmiten kellon puute. Aina kun menin kylään sain tietää milloin piti olla kotona …mutta olin jo silloinen hajamielinen tai keskitytyin leikkiin. Niin rangaistukset lisääntyivät ja lisääntyivät.

Kerran olin useita tunteja myöhässä. Menin kotiin mutta en uskaltanut mennä sisälle niin menin piiloon isossa olkiaumassa ja nukahdin. Oli pimeä kun heräsin ja oli taskulampun valot silmissä. Näin isäntä ja hänellä oli minun kunniaksi iso ajopiiska kädessään. Mutta mukana oli myöskin iso naapuri joka otti piiskan hänen kädestään "Etkö näe että se on pieni poika eikä hevonen. Ei lapsia kohdella sillä tavalla". Sen jälkeen parhaat naapurit pitivät kelloa minulle.

Ympäristö piti häntä erikoisena ja käyttivät nimeä "Spröjtme" hänestä. Sana oli hänen oma keksintönsä kun hän halusi välttää käyttää kirosanoja emännän vaikutuksesta. Se pitää lukea "ruiskuta minua" ja ehkä se oli apuhuuto kun hän tunsi kai omaa heikkoutensa … en tiedä. Minä sain joskus sanko kylmää vettä päälleni kun hän ei muistanut että hän piti jäähdyttää itseään.

Mummo oli hyvin uskovainen ja luki Raamattua joka päivä ja seurasi kirkkovuosi. Mutta hänellä oli kaihi. Se sai minut oppia lukemaan nopeasti koska halusin auttaa häntä ja luin hänelle sanomalehti ja ajoittain myöskin päivän sana Raamatusta. Hän tietenkin halusi että minustakin tulisi uskovainen, mutta ei onnistunut siinä.

Hän opetti minulle että pitää tarjoa toinen poski kun isäntä löi minua. Minä heti todellisuuteen kokeillakseen ja sain tietenkin korvapuustin toisellekin poskelle tasapainon vuoksi. Samalla hän tietenkin paljasta ettei hän osaa Raamattuakaan. Minä opin käytännössä että lailla ja säännöillä ei ole merkitystä ellei toinen puoli noudattaa samaa kokoelma sääntöjä. Ja kyllähän rukoilin alussa mutta huomasin pian että Jumalalla oli lian paljon tekemistä eikä ehtinyt auttaa minua.

Sokratesesta tuli kai filosofi koska hänellä oli jankuttava Xantippa. Minusta tuli pakosti ajattelija koska minulla oli jankuttava emäntä ja sen lisäksi arvaamaton raju isäntä. Oli aikoja jolloin hän ei sopinut yhteen emännän kanssa ja silloin hän oli melkein ystävällinen minulle. Mutta emäntä käänsi usein häntä minua vastaan.

Tuli 5 päivä toukokuuta 1945 ja esille tuli sikarit, konjakki ja hyvää kahvi säästetty tähän tilaisuuteen kun sota alkoi. Ja kaikki kävivät kylässä puhumassa vapaasti niin sanoen. Minä olin pihalla kun ohi ajoi hitaasti kuorma-auto ja lava oli täynnä niitä joka olivat olleet liian paljon ystäviä saksalaisten kanssa. Huomasin eräs nuori nainen kylästä joka oli ollut hyvin ystävällinen minulle.

Hänellä oli kaunis tummapunainen tukka mutta nyt se oli leikattu pois kokonaan rangaistuksena siitä että hän oli seurustelut sotilaitten kanssa kaupungissa. Enhän minä tiennyt sen mutta ajattelin "Nyt hän palelle päättään". Niin juoksi sisälle ja kertoi emännälle ja hänenkin käsityksen mukaan se oli väärin. Hän antoi välittömästi minulle huovin ja kehotti antaa sen naiselle.

Auto oli tietenkin poissa näkyvistä mutta otin pyörän ja ajoin perään naapurikylään jossa he säilyttivät vangit isossa voimistelu- ja juhlasalissa. Ovessa seisoi vartija konekivääri ladattuna käsissään ja käsivarsinauha osoitti että hän oli vastarintaliikkeen mies.

"Et saa mennä sisään" hän sanoi. Mutta sitten minä luennoi hänelle ettei naisia kohdella sillä lailla. Menin hänen ohitseen ennen kun hään käsitti ett minä kuuluin Mannerheimin valiojoukkoihin eikä minua pysäytetä kun olin menossa oikealla asialla. Löysin tyttöparka ja anoin hänelle huovin ja sain oikean syleillyn.

Vei seuraavaan kesään ennen kuin tädit Helsingistä tulivat vierailulle ja mukana oli suomalainen täti kaupungista. Hän oli naimisissa tanskalaisen kanssa ja heillä oli myöskin sotalapsi. Hän kysyi minulta mitä minä haluan ja sanoin että haluin pois koska kasvattivanhemmat lyövät minua.

Se oli ilmeisesti luonnollista tädeille että Mannerheimin valiojoukkoa piti karkaista koska he eivät välittäneet kun kiltisti pyysin. Toisaalta isäntä ja emäntä osasivat hyvin roolipeliä ja näyttivät se sileä pinta siinnä päivänä. Loput keskustelusta oli noin metrin pääni yläpuolella ja siinä se tuli pysyä kunnes täytin 21.

Minun piti tehdä työtä pienestä pitäen eli kantaa vettä, hoitaa kanoja ja muuta semmoista. Ei se niin ihmeellistä ollut koska kaikki vieraat pantiin pian töihin. Niitä oli paljon sodan aikana ja muutama vuosi sen jälkeen koska he tulivat ostamaan tarviketta.

Minulle se hieman muuttui tätivierailun jälkeen koska nyt sain kuula että olen vieras ja hoitolainen ja minun pitää maksaa ruoasta. Enemmän ja enemmän työtä annettiin ja sain aikataulun viikon aikana kun tulin koulusta oli aina jotkut tehtävät. Se oli vaikea saada pojat kotiin leikkimään koska minun piti ensin tehdä työt. Muihin verrattuina se tuntui tietenkin epäoikeudenmukaisesti kun heillä oli kaikki aika vapaa.

Sellaisissa olosuhteissa se oli tietenkin luonnollista että joskus silloin tällöin varastin aikaa että saisin leikkiä muitten kanssa. Ainoa vapaa leikki oli partiolaisten kanssa mutta silloinkin tapahtui että rangaistuksena en saanut mennä kokoukseen jossa ehkä olin varustautunut koska minulla oli joku tehtävä niin kuin muillakin.

Äidin kirjeet olivat harvoja ja vain pari kolme kertaa vuodessa ja jolloin tavoin ei ollut osoitettuja minulle vain emännälle. Kun täytin 10 äitini kirjoitti ja onnitteli 9-vuotiasta ja emännällä oli kai omat kommentit siitä. Minä rupesin aistimaan että äiti ei halua minua takaisin koskaan.

Myöhemmin keväällä ajoin tyhmästi pyörällä ongenvavan kanssa. Se meni etupyörään. Epäonneksi kohdalla oli kilometripylväs ja löin pääni siihen ja heräsin paljon myöhemmin kotona. Ajatukset olivat enimmäkseen hourimista ja näin/tunsin että olin kotona äidin luona ja kysyin milloin saan tulla kotiin ja hän vastasi ettei hän voi ottaa minua vastaan.

Huusin "ÄITI" houriessani tanskan kielellä ja sisään tuli emäntä ja sanoi "äiti on täällä, minä olin sinun äiti" … minä vastasin ettei hän ole äiti koska lyös minut ja oikea äiti on Suomessa. Tietenkin hän loukkaantui pysyvästi siitä, vaikken käsittänyt sitä silloin.

Sen jälkeen en halunnut takaisin todellisuuteen ja kesti päiviä ennen kuin tulin sängystä. Aloin koulua taas mutta olin usein poissa ja katsoin ulos ikkunasta. Minun rakas ystävä vieressä otti kädestä ja piti minua maan pinnalla.

Vähitellen palasin maailmaan mutta rupesin elämään niin kuin äitiä ei ole enää. Rakensin itselleni haavemaailma jossa hyvät ihmiset ympärilläni saivat olla isä, äiti ja muita läheisiä. Ystävän vanhemmat saivat olla isä ja äiti, mummo oli tietenkin mummo ja hyvä naapuri oli setä jne. Odotin että minusta tulisi iso että pääsisin pois.

Sysäys että tulin kunnolla takaisin tapahtui edellä mainitun suurkartanon pojan syntymäpäivällä 10 päivä toukokuuta. Meillä oli niin hauska mutta yhtäkkiä tunsin etten kuuluu siihen ympäristöön. Menin keittiölle ja itkin kun emäntä tuli ja näki että minulla oli todella vaikea olo.

Avauduin vähäsen ja kerroin miten minä ajatuksissani olen melkein kuin kotona oikean äidin luona päässäni. Hän oli hyvä äiti joka ymmärsi kuinka hän hitaasti saisi minut oikeille raiteille ja jätin ajatus että pystyisin puhua äidin kanssa sisällä päässäni. Joskus me tarvitsemme ainakin yksi ihminen joka voi pitää ajatukset maan tasolla.

Pian sen jälkeen sain asustaa vierashuoneessa yläkerrassa enkä enää kuulut mitä puhuvat sängyssään kun luulivat että nukuin. Aavistukseni oli oikein ja he harkisivat kai että ottaisi minut omakseen. Se oli ilmeistä ettei heillä tulisi uusi lapsi ja isäntä halusi seuraaja joka voisi jatkaa hänen suunnitelmiaan. Kartano oli oikeastaan puolitoista miehen suuruus siihen aikaan ja hän ajatteli kai että minusta tulisi se puoli mies ja sitten kun hän ei jaksanut olisin se kokonainen mies. Mutta pari olivat erimielisiä siitä.

Sen vuoden valokuva luokasta on jäänyt mieleeni. Emäntä oli kiinnittänyt pieni Tanskan lippu pujopaitaan. "Niin että ihmiset näkevät että olet Tanskalainen". Tietenkin ajatus oli hyvä mutta todellisuus toimii eri tavalla. Teko osoittaa myöskin että hänellä oli ajatus saada omakseen. Sen jälkeen kaikki jotka näkevät valokuvan kyselee "Kuka se on?" ja sitten se ei enää ole tanskalainen poika.

Itse näen syvällä silmissäni eksynyt poika jolla on suru, hieman pelästynyt ja pikkuinen hymy joka pitäisi peittää kaiken. Siis se pieni hymyn joka sain äidistäni …samana kesänä olimme ajamassa jänistä leikillään parhaan toverin kanssa. Eläydyin jäniksen asemaan ja päätin etten ajaa ketään. Toveri ei ymmärtänyt ollenkaan koska se oli osa hänen elämästään kartanossa jossa hänen isänsä oli innokas metsästäjä. Huomasin ettei hän ei ymmärtäisi … mutta sen leikin aika oli ohi meidän kesken.

Me olimme muuten kun savea ja olkea josta muinoin rakennettiin taloja. Me olimme sekoittaneet vertaa niin kuin piti ja minun puolelta se oli vakava asia. Hän oli vuotta nuorempi ja siihen aikaan pieni kasvustaan ja minä puolustin häntä koulussa. Nyt hän on minua pää pitempi. Hänellä oli hyvä huumorintaju ja näki aina kaiken käytännöllisesti. Paljonko tienaa? Onko siitä hyötyä? Kun minä sen sijaan usein olin pilvissä enkä ajatellut miten kaikki liittyi elämään. Yhteinen ongelma oli miten saada rahaa … keräsimme metalleja, pelasimme kortteja ja paljon muutakin.

Muistan että kerran pysähdyimme keskellä tietä ja pöydällä oli kysymys "Missä on raja oikean ja väärän välillä". Minulla oli pitkä käsitys … ja se oli niin kuin hyväksyminen kun sanoi "Kyllä minä voin nähdä sen" … oikeastaan se on sama kysymys johon Einstein on pannut paljon aikaa elikkä suhteellisuuden luonne. Uskonnossa se on aina kysymys "valkoinen vai musta?" mutta todellisuus on suhteellinen. Tämä merkitse että viimeinen sysäys päättää millä puolella hiusrajaa asia jää. Tänään se voi olla oikea mutta muissa olosuhteissa se on väärä.

Olimme partiolaisia hänen isovellinsä kanssa ja meillä oli paljon hauskaa muutamaa vuotta. Yleensä ottaen yritin olla muiden kanssa, mutta se oli aina riippuvaista työstä kotona. Onneksi Tanskan maatalousvuosi on melko lyhyt työläs kesä ja talvella on paljon vapaata.

Minä halusin opiskella ja se oli suuri suru kun en saanut aloittaa keskikoulua muitten kanssa. Näin jälkeenpäin se olisi ollut viisain ratkaisu. Sodan aikana ja ehkä 10 vuotta sen jälkeen se oli hyviä aikoja koska läheinen Saksa tarvitsi ruokaa. Minäkin tein vähän rahaa muutama vuotta koska minulla oli kaniinit josta maksettiin hyvin Saksasta.

Vain kymmenen vuotta myöhemmin sen suuruinen kartano oli lian pieni. Piti vuokrata pois tai itse vuokrata samansuuruinen jotta pärjäisi. Tulevaisuus ei tiedetä ja isäntä jatkoi vielä minun jälkeen rakentamistaan ja sai se iso navetta josta hän haaveili. He olivat ostaneet vanha alkuperäinen kartano 30-luvulla ja pala palalta sitä uusittiin ja pelto parannettiin. Mutta sitten 60-luvulla hän antoi veljelleen vuokralle kaikki maat.

En tiennyt oliko painostus Helsingistä että he ottaisivat minut omakseen. Mutta minun puolelta se oli ehdoton päätös etten tämän kesän jälkeen suostuisi jäämään. Odotin vain että minusta tulisi iso. Olin monella tavalla kasvanut aikuiseksi ja tehnyt pyhiä päätöksiä. Se ei ollut ainoastaan isännän kauhuteot ja emännän jankuttaminen se oli heidän epäkunnioitus kaikissa asioissa. Tunsin ettei minulla ollut arvoa.

Silloin minä aistin omia puoliani, mutta tänään pystyn pukemaan niitä sanoihin. Olin ja kasvoin itsepäiseksi ja asennoituminen vakaviin asioihin on aina ollut ehdoton. Aika Tanskassa vaatii koko ajan äärimmäinen itsehallinto. Yksi sana liikaa merkitsi korvapuustia. Se on tietenkin ollut ympäristön "tarve" joka vaati että olin yhtä kova kuin ympäristö jotta pysyisin sielullisesti terveenä ja omakunnioitukseni säilyisi. Aikuisena se on merkinnyt etten siedä että minua komentaa vain minun kanssa se pitää olla tasa-arvoinen yhteistyö. 

Kausittain minun piti olla kiitollinen että he ottivat minut huostaan. En tietenkään voinut olla kiitollinen kenellekään koska minä en päättänyt mistään ja olin olosuhteiden vanki ilman huoltajaa. Eihän tavalliset lapset koko ajan kiittää vanhempiaan suullisesti. Siihen aikaan lapset huolehtivat vanhemmistaan ja "maksoi" takaisin mitä olivat saaneet lapsena. Heti kun kiittää syntyy epätaso ja se ei enää ole luonnollinen suhde.

Muutama kerta toiset ihmiset pelastivat minua ja ne tilanteet olisivat voineet kehittyä hyvinkin vaaralliseksi koska minä olisin raivostunut jos olisin täysin seinää vastaan. Niin kauan kun hän oli voimakkain se olisi merkinnyt kuolemaa tai vakavia vammoja minulle.

Muuten minulla ei ole suurta syytä kiittää naapureita koska he olisivat pitäneet nähdä niin paljon että he olisivat saaneet minut pois sieltä. He valitsivat että mieluimmin olla ystäviä isännän ja emännän kanssa kuin minun. He auttoivat sen verran ettei heille tulisi huono omatunto tai että heidän katsoessa tapahtuisi vakava onnettomuus.

Loppupäätös alkoi kun en saanut käydä keskikoulua. Opettaja kehui minua kovasti ja kävi jopa heidän luona puhumassa minun puolesta. Mutta heidän suunnitelmissa minusta piti tulla heidän renki. Siitä seurasi loukkaavia sanoja ja isäntä oli sitä mieltä ettei minulla oli päätä. Tietenkin se oli tyhmä perustelu koska opettaja ja pappikin kehui minua ja itse näin koulussa että olin parras poikien keskuudessa opinnoissa. Tyttöjen kanssa se oli vähän kilpailua niin kuin tuli olemaan kaikissa opiskeluissa sen jälkeen.

Meni vuosia ja pysyimme jotenkuten sovussa vaikka korvapuustia ja vettä lensi joskus. Jouluna ennen kuin täytin 14 isäntä loukkasi minua kovasti sukulaisten edestä ja rupesin miettimään miten pääsisin pois kun kerran koulu loppui. Sitten tuli keväällä rippivannotus ja huomasin että he olivat pannut heidän sukunimensä minun etunimellä virsikirjaan joka sain. Tietenkin se oli kysymättä minua ja suutuin kovasti.

Minulle tehtiin tapojen mukaan suuri juhla jossa oli sukulaisia, naapureita ja jopa opettaja mukana. Opettaja piti puheen minulle ja kehui minua reilusti. Siitä tuli poislähdön lähde. Valiosotilaan itsehallinto ei enää ollut suurenmoinen. Pidän ensimmäinen puheeni ja sanoin kerrankin mielipiteeni.

Sanoin että he aikovat ottaa omakseen mutta eivät ole kysyneet minua ja omavaltaisesti pannut nimi virsikirjaan. Olen saanut niin monta korvapuustia etten usko että he rakastavat minua. Minä haluan opiskella mutta he eivät salli, niin odotan kunnes tulen tarpeeksi vanha. Minua ei adoptoida … ja sitten menin ulos estääkseen että jatkaisin.

Moni ottivat itsekseen ja heidän mielestä minun piti kai olla kiitollinen kaikesta tammilipeästä ja suolasta. Eivät he ymmärtäneet että olen syntynyt vapaa ja tasa-arvoinen. Ja sen mukaan pitää elää muuten on toisten renki. Sain kuula jonkinverran sen jälkeen ja opin paljon uutta ihmisistä jotka paljastivat itseään. Potku yleensä tuo esille todelliset mielipiteet.

Asiasta ei puhuttu ja olin jo tingattu olemaan renki hänelle kesäkauden. Olinhan jo ollut renkinä silloin kun en käynyt koulua mutta nyt olin lähinnä maaorja kun oli 80 tunnin työtä viikossa ja joka toinen pyhä vapaana. Joka toinen pyhä tein itse kaikki työt navetassa. Sain palkan joka hän hallitsi ja minulle annettiin taskurahaa. Olin alkanut polttaa piippua ja se raha oli hyvin tarpeellinen.

Siitä kesästä muistan vain että kerin kokea miltä se on tuntenut entisessä armeijassa kun sotilasta sai rangaistus oikealla selkäsaunalla. Hän käytti remmiä selälläni niin ettei jäänyt yhtään paikka jossa ei remmi oli ottanut. Kai se oli hänen vastauksensa puheeseen ja hän lisäsi siihen sitä mukaan kun huusin vastaan. Voin kertoa ett se selkäsauna kyllä tekee kovaksi eikä sen tunne enää kun on päässyt yli tietyn vaiheen. Mutta sitten ei voi nukkua selällään pitkän ajan sen jälkeen.

Tanskan maataloudessa ei ole metsiä niin on talvi melko työtön kausi kun vaan on eläinten hoito. Se oli kai tarkoitettu kuin kompensaatio kun minulle annettiin luvan käydä jatkokoulua seuraavana talvena. Tanskan jatkokoulut ovat hieman korkeammalla tasolla kuin muualla ja vastaa lähinnä kansankorkeakoulua. Silloin se edellytti tietenkin aineita jotka kuuluu maatalouteen.

Tämä jatkokoulu oli sisäoppilaitos niillä jotka tulivat kaukaa ja pienempi määrä asui kotona. Se oli naapurikylässä ja sain tulla kotiin kolmelta ja auttaa navetassa kuuteen asti ja aamulla ylös kello viis ja työskennellä kahdeksaan ja koulu alkoi yhdeksältä. Kyllähän itse maksoin siitä koulusta. Meillä oli paljon läksyjä ja päivästä tuli pitkä. Tulin niin kalpeaksi että sukulaisetkin huomasivat … mutta emännän mukaan se oli tupakan syy.

Jatkokoulu loppui eikä minulla ollut valinnan vara tai suunnitelma tulevaisuutta varten. Jossain mielessä he olivat minun holhoojia niin minua tingattiin taas rengiksi kesäkaudelle. Mutta välit olivat huonot ja emäntä näytti hänen ilkeät puolet koska hän tietenkin oli vihainen kun hän oli saanut häpeä sanoistani.

Sen sijaan isännällä osoitti vähän kunnioitusta ja se alkoi edellisinä kesänä kun hän oli kehunut kuinka hän kantoi sadan kilon säkkejä kun hän oli viisitoista. Sitten tuli päivät jolloin puimakone vieraili ja oli paljon vierasta väkeä. Oli päivällinen ja tunnin tauko ja minä menin puimapaikalla jossa oli viisi säkillistä vehnää.

Nosturilla nostin ne oikeaan korkeuteen ja otin ne niskalle ja kannoin ne vinttiin niin kuin piti. Sitten loppui tauko hän ja muut ihmettelivät minne ne säkit olivat hävinneet. Sanoin sitten hiljaa: "No, minä ne kantoi ylös" … "Sinähän olisi voinut katkaista selkä" isäntä sanoi, mutta tietenkin se oli ainoa kieli hän ymmärtänyt. Olin saanut niin paljon voimia ja sitä enemmän tahtoa että joskus näytin että hän jää jälkeen yhteisessä työssä.

Jatkokoulussa opimme mm. miten lasketaan oikea määrä rehu lehmille ja toin se tieto kotiin. Sekin oli tietenkin hyvää oppia ja hän säästi rahaa. Mutta emäntä yritti koko ajan ärsyttää minua ja käytti tytönsäkin siinä toimessa. Enkä tiedä puhuiko hän totta isännälle vai oliko se valheita vaan.

Tuli aika jolloin sain paljon lyöntejä päähän ja korvat olivat pitkä aika korvissa oli haavarupi reunalla. Puhuin erään ystävän kanssa jolla oli yhtä kovat olot ja hän sai paljon lyöntiä korville. Hän kertoi että hänellä jatkuva päänsärky eikä voinut keskittyä mihinkään. Niin minäkin sain saman vian ajoittain. Onneksi se jäi pois Suomessa pari vuotta myöhemmin kun pelasimme jalkapalloa ja löin taka-aivo maahan niin että sain aivotärähdyksen. Sen jälkeen päänsärky ei tullut takaisin.

Minun henkilökohtaiset raha-asiat oli vähän epäkunnossa pitkä aikaa johtuen partiolaisleirin kuluista edellisenä kesänä lomalla ollessani. Oli satanut koko ajan ja ruokaa oli vähän niin että lainasin paljon rahaa ja lainauskaruselli pyöri pitkään. Olin saamassa asiat kuntoon tekemällä iltatöitä naapurilla ja hän oli luvannut ettei hän kertoisi miksi tein töitä. Muta se ärsytti emäntää ja isäntää että tein työtä vapaa-aikana aivan silmien edessä … "mitähän ihmiset sanoisivat" he kai ajattelivat. Ehkä eniten ärsytti kun sanoin ettei heillä ollut mitään tekemistä niiden rahojen kanssa.

Se oli toukokuu ja kiirein aika naurismaalla. Olin ottanut tupakkatauon ja mennyt vähän sivulle koska työ oli lähellä liiteriä. Jostakin ilmestyi tyttö ja hän sanoi heti "Nyt minä kerron äidille että sinä vain laiskottelet"… tietenkin minä suutuin ja otin kiinni häntä käsivarresta ja sanoin ettei hän saanut kertoa, vaikka tiesin samalla ettei siitä ollut hyötyä. Tyttö pursi itkuun ja juoksi äidin luokse.

Tietenkin tuli isäntä sitten myöhemmin kun työskentelin sikojen kanssa ja hän oli vihainen Kuulin että tyttö ei kertonut oikea asianlaita. Niin vastasin kovasti "Sinä annat emäntä johtaa sinua aivan miten vaan. Etkä kysy totuudesta". Hän raivostui ja hyökkäsi minun kaulaan ja painoi molemmilla käsillä.

Henki kävi vaikeaksi mutta pystyin raakkua "Se oli viimeinen kerta sinä koskit minua" … se sai häntä ottamaan kädet pois ja minä horjuvin askelin menin ulos ja jatkoin pellontielle pois ja istahdin jossakin toipumaan. Päässäni vaan pyöri "se oli viimeinen kerta .. hän ei ole isän arvoinen" … niin loppupäätös tuli heti.

Kuulun niihin jotka voi toimia heti ja järkevästi kun vaara on edessä. Niin tuli nopeasti mieleen että ajan pyörällä tädille joka oli hoitanut satolasten asioita tällä seudulla. Pyydän häneltä ottaa yhteyden Suomen niin että järjestetään että tulen pois, ajattelin.

Kohta menin sisään peseydyin, pukeuduin ja otin huivin kaulalle peittääkseen sinertävät jäljet hänen sormistaan. Sitten menin alas. Emäntä kysyi miksi en syö mutta näytin Ukonilman kasvot ja päätin sillä hetkellä etten sano sanaakaan heille niin kauan kun olen kartanossa. Menin hänen ohi ja otin pyörän ja olin "matkalla" Suomeen.

Täti tietenkin uskoi minua kun näki jäljet kaulassa, muttei hän voinut järjestä se niin samana päivänä. Hänen piti ottaa yhteytä Helsinkiin ja minulla piti olla asuinpaikka niin kauan. Hän intti että soitettaisiin isännälle ja sanoin etten puhu sanaakaan heille enää. Isäntä vaati että täyttäisin sopimusta niin että olisin siellä joulukuun alkuun. Suostuin lopulta siihen.

Mutta olin mykkä heidän suhteen ja se oli viisas päätös. Meni pitkä aika eikä kumpaakaan uskaltanut avata suutaan muuta kuin jossakin työasiassa. Tein työni vanhan aikataulun mukaan ja käytin vapaa-ajan oman pään mukaan. Mutta emäntä ei voinut olla puhumatta kauan ja sain kuulla kaikki hänen mielipiteensä minun epäkiitollisuudesta, minun juuristani että oli selvä että omena ei putoa kauas puusta, olin äpärä ja huono ihminen … joskus annoin hänellä ylhäinen katse … joskus se oli tulinen leikkuri … joskus vaan pieni vino hymy. Jos olisin ruvennut puhua hän olisi saanut enemmän jauhoa myllynsä.

Sen jälkeen minulla ei ollut minkäänlaisia esteitä kertomasta kymmenestä kirotuista vuodesta. Useimmat uskoi niin kauan kun minulla oli sormenjäljet kaulassa, mutta moni puolusti isäntä ja sanoi että minun piti olla kiitollinen. Jotkut teeskentelivät ettei heillä ollut aavistusta.

Toiset kertoivat miten isäntäväki olivat puhuneet paskaa selkäni takana … ja huomasin että olin ollut liian kiltti ja uskonut hyvää heistä kun en aikaisemmin avannut laatikkoni. Kai minulla on se periaate että mieluimmin uskon hyvää kunnes olen saanut todisteen vastakkainen kuva. Silloin ei tee väärin hyville ihmisille.

Aikuiset ihmiset ovat usein ajattelematta paljon mitään. He asettavat nimilapun asioille ja se jää siihen eikä muutu vuosien mittaan. Ehkä monella oli se ensimmäisen koulupäivän leima päässään. Ne jotka ajattelivat olisivat huomanneet että minulla oli hyviä käyttäytymistapoja ja olin lukenut niin paljon että tuli paljon lainattuja viisauksia suustani … vaikka en oikein ymmärtänyt niitä silloin koska viisaus on kypsymiskysymys … mutta ehkä se monessa oli kateutta koska se perkeleen finni on niin etevä. Enhän silloin pystynyt näkemään läpi kaikki ihmisten harsoja.

Monella ihmisillä oli samat mielipiteet kun vierailin 60-luvun keskivaiheilla. Toiset kertoivat että ihmiset olivat eristäneet isäntäväki pitkän ajan sen jälkeen kun olin lähtenyt. Heidän osanottonsa tuli tietenkin lian myöhään että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Toisilta sain täytettyä monet aukot muistissani koska olin tieten tahtoen komentanut aivojani unohtamaan se aika ja sekin oli visasta. Minulle tuli niin paljon vaikeuksia Suomessa että kaivaminen vanhoissa asioissa olisi ollut aivan liikaa.

Matka Tanskaan 60-luvulla oli tietenkin tarpeellinen ja tunsin heti kun astuin taksista keskellä kylää "oliko se näin pieni" oli ajatus ja ehkä muistissa näin kylää pikkupojan silmillä. Olin kasvanut kaikilla tavalla ja sain aikuisen katsaus taistelukentältä. Lapsena pikkuasiat olivat niin tärkeitä että maa järisi ellen ollut kotona määrättyyn aikaan … ei sellaista vaadita aikuiselta.

Tädit Helsingistä vierailivat myöhemmin kesällä. He lupasivat että saan opiskella kun tulen Suomeen. Kuitenkin ajattelen jälkeenpäin että eniten keskusteluista olivat taas pääni yläpuolella ja että he kuuntelivat enemmän isäntäväkeä kun minua. Suhteellisin rikas koti puhui kai omaa kieltään. Eivätkä he käyneet opettajan luona tasapainon vuoksi.

Viimeinen huono "lahja" Tanskassa sain syksyllä kun piti korjata sokerijuurikaita. Se on kova työ jos maa on kostea ja savinen ja käsin pitää lyö savi pois. Minulla oli sen lisäksi lian pienet käsineet jotka eivät peittäneet rannet. Olin alkanut kasvaa ja luut olivat pehmeitä eikä kestänyt kylmyyttä eikä työtä. Niin oikeassa rannessa kului pieni keskeinen luu ja sain vamman iäksi. Ei lääkärit siihen aikaan tiennyt mitä se oli. Tanskassa sain lääkettä reumatismia vastaan ja piti olla rauhassa.

Suomessa tulin melkein tuhkasta tuleen huomasin pian. Mutta oli niin paljon uutta opettavana ja se peitti jäljet Tanskasta. Eihän murhayritystä unohdeta noin vaan. Ensimmäiset yöt sidoin oven kahva sänkyyn ja pistin tavara oven eteen jos hän tulisi uudelleen kun nukuin. Enkä voinut kunnolla nukkua alussa. Ulospäin kasvon ilmeet olivat vihaiset koko ajan. Vielä Suomessakin minulla oli joskus painajaisia siitä miehestä.

Jos ollaan oikein tarkkoja sain suurennettu sydän jossain vaiheessa. Yhdessä isojen keuhkojen kanssa se vaikeuttaa tasaista sydänrytmiä. Suuret keuhkot tulivat työstä. Ensimmäinen sydänhalvaus tuli kun olin 41 ja huono käsivarsi on ollut koko iän näkymätön vaiva. Ihmistuntemus on ollut ainoa kompensaatio siitä mutta liian kallis mielestäni. Yleensä sitä opitaan yliopistossa viidessä vuodessa. Minä olin käyttänyt 60 ja saan maksaa vielä. Sen takia olen pukeutunut syyttäjän rooliin nykyään.

En ole kiitollinen Tanskalle enkä Suomelle koska viranomaiset eivät välittäneet valiojoukoistaan. En vaadi korvausta, mutta vaadin ettei asia toistu. Vaadin myöskin että seuraavat sukupolvet saavat oppia totuuden niin että he oppisivat että syy ja seuraus ovat siamilaisia kaksosia.