Kirje 2: 03/2001 | Kotiin |

Kaksinaamainen todellisuus

Muistan eräs valokuva kouluajoilta. koska se antaa niin hajanainen mielikuva. Varmaankin vain minä itse pystyisi tulkitsemaan. Siinä näkyy poikanen jossa ensin huomaa että hiukset on pystyssä toisella puolella päätä. Luulen että se osoittaa itsepäisyyttä koska muori yritti kaiken tavoin tehdä minusta kreivin. Kreivillä ei vissin ole hiukset sillä tavalla.

Toinen silmä on etelässä ja toinen on pohjolassa ja osasyynä oli minun vilkas mieli ja olin varuillaan että piti seurata kaikkia. Ehkä myös koska katson hieman kieroon kun oikea silmä ei ole mukana. Saattaa olla että vedin silmät eroon kun halusin saada pikkusisar Laila mukaan Tanskaan.

Muistan että seisoin kehdon vieressä ja katsoin hänen suuriin silmiin … en halunnut että hän huomaisi suruni kun hän heilutti käsiään, hymyili ja puhui meidän salakieltä … ymmärsin että hän oli liian pieni niin vakavan asian ymmärtämiseen …. sammalla halusin että hän tulisi mukaan … olinhan luvannut isälle ennen kun hän meni sotaan ett minä "Iso Mies" pitäisi huolta naisista kotona … purin hampaitani enkä halunnut näyttää että oli itku tulossa … niin Iso Mies ei itke eikä se on tapahtunut montakaan kertaa että oikea silmä on itkenyt elämäni aikana.

Kuvassa minulla on vino hymy joka aina oli kasvoillani, koska äitini oli neuvonut "hymyile ihmisille elleivät ymmärrä". Kyllähän hymy riisuu aseet useimmilta on elämä opettanut. Mutta elämä on myöskin näyttänyt ettei hymy aina ole hyväksi. Koska minulla on niin kuin "split vision" huomasin pian että jos katsoo ihmisten silmiä sammalla kun katson suunpieliä saa joskus erilaiset viestit. Näin jälkeenpäin minusta tuntu että harva ihminen näki ja muisti muuta kun hymyni. Eihän ihmisillä ole aikaa paneutua naamion taakse ja kyllähän olen saanut paljon välinpitämättömiä neuvoja elämäni aikana. Kaikki lapset kokevat tämän.

No niin aiheeni on tietenkin että meikäläiset saivat oppia että varsinkin aikuisten maailma on kaksinaamainen. Ainoa ero jos verrataan muihin lapsiin oli se epäoikeudenmukaisuus joka oli heittänyt meitä maailmaan. Monet aikuiset kohtaavat lapsia kuin aikuisia. Siinä on paljon totta kun käytän sanontaa "Suomen talvisota oli minun syyni" koska sain ottaa vastaan sen seuraukset kolmannessa kädessä.

Olen ilmeisesti senlaatuinen että ihmiset helposti kertovat tarinansa. Sain pienestä pitäen tietä paljon ihmisten vaikeuksista ja opin siten ymmärtämään että elämä ei aina ole helppoa. Se on suhteellista kuinka syvä ihmiset tuntevat ja ajattelevat. Siis se joka minulle on pikkuseikka saattaa täyttää toisen aivot ja elämä ja varmaan se tuntuu kovalta.

Tietenkin ihmistuntemus on auttanut minua päästää pahoista muisteista. Ei niitä voi olla ilman vaikka pienestä pitäen yritin selvitä joka päivän pulmat ennen nukkumista. Mummo oli huolessaan kehottanut minua rukoilla ennen nukkumista ja sanoi että muuten Jumala tappaa minut isolla kivellä. Monta vuotta näin se iso kivi tulla päälleni koska uni tuli ennen kun kerin selvitä kaikki. Se on esimerkki että myöskin tuollaisista sanoista voi tulla painajainen. Sen lisäksi on ne epäoikeudenmukaisuudet jotka lapset saavat ottaa vastaan. Minulla oli jotkut rajut tilanteet jotka kaiversi sielussa kauan ja oli moni ratkaisematon kysymys myöskin.

Joskus 70-luvulla minulla oli sairauskausi ja minulla oli aika siivoa sielun lokeroissa ja muistelin koko lapsuuteni. Se oli aivan kuin nauhuri päässäni ja kuulin tilanteita sen ajan tanskalaisin sanoihin. Muistin jopa muutamia asioita Suomesta vaikka olin vain viisi kun lähdin maailmalle.

Lapsuuteni oli hyvä koulutus pitää naama sileänä ja itsehallintoa yllä koko ajan ... luulen että katto voi tippua päälleni enkä räpäytä silmiäkään. Kun sen lisäksi olin oppinut ymmärtämään ihmisiä ja siivosin pois sielunroskaa heti … niin olin näennäisesti tasapainoinen ihminen ennen se suursiivous. Kuitenkin minulta puuttui etten pystynyt muistamaan paljoakaan lapsuudesta.

Me ihmiset käytämme lapsuuden kokemukset vertailukohtana ja niin minäkin teki sen varmaan alitajunnassa. Mutta meidän täytyy myöskin seestyä ja katsoa lapsuutta ylhäältä. Minulla ei ollut kelloa mutta silti pidin tietää aikaa ja oli jopa rajuja tilanteita vaan siitä syystä. Se oli kuin painajainen. Tässä iässä voi vaan nauraa tyhmyydelle ja nykyajan lapsilla on kello jo kehdossa.

Terveisin

Pentti/Bengt